Miten minusta tuli juoksija? Voiko SINUSTA tulla juoksija?


Pohdiskelin pari päivää sitten lenkkini iloksi, miten paljon juoksuni on vaivihkaa muuttanut elämääni. Ja nimenomaan parempaan suuntaan! Olen koukussa juoksun tuomaan vapauteen – en todellakaan ole sidottu kuntokeskusten aikatauluihin. Eikä haittaa, jos matkoilla oma kuntosali on 10 000 kilometrin päässä – juoksemaan pääsee melkein aina missä vain kellonajasta riippumatta. Joskus olen lähtenyt lenkille ennen klo 06 ja välillä työpäivän jälkeen lauantaina klo 22. Aurinkoisena päivänä on onnea juosta kauniissa maisemassa D-vitamiinikylvyssä kuntosalin crosstrainerin hinkkaamisen sijaan. Kaikista parasta juoksussa on sen tavoitteellisuus ja hienon harrastuksen tarjoamat haasteet. Mutta: en todellakaan ole aina ollut juoksija...

Urheiluhullu olen ollut aina – joskus jopa itsepintaiseen liikunta-addiktioon saakka. Urheilu-urani alkoi 3-vuotiaana, kun isäni vei minut eteläsavolaisen paikallispankin järjestämiin hiihtokilpailuihin. Matka oli 200 metriä, aikaa kului leikekirjan lahjomattomien tietojen mukaan 6:06 ja matkan aikana ladulta kuului jatkuvaa protestointia lukuisten kaatumisten välillä. Sen jälkeen hiihtovauhti kiihtyi ja riitti tasaisesti junioreiden SM-kisoissa 20 parhaan joukkoon. Kilpahiihto jäi valitettavasti nilkkavaivojen ja opiskelutavoitteiden jalkoihin 16-vuotiaana. Onneksi rakkaus liikuntaan ei hävinnyt, vaikka sukset ripustin naulaan. Hiihdon lisäksi olen ehtinyt harrastaa muun muassa pyöräilyä, tennistä, pesäpalloa, spinningiä, kuntosalia, suunnistusta, aerobicia, showtanssia, joogaa, rullaluistelua ja kahvakuulailua Juoksukipinän syttyminen antoi kuitenkin odottaa itseään.





Urheilutaustastani huolimatta kesti 32 vuotta ennen kuin löysin juoksemisen ilon. Lapsena hiihtoharjoitteluun kuuluneet maastojuoksukisat olivat pakkopullaa eivätkä pitkien vaellusten lomaan kiihdytetyt ”ruskot” olleet suosikkilistani kärjessä. Koulun Cooperin testit ja kaksi ratakierrosta koulun yleisurheilukisoissa tuntuivat loputtomilta. Syy oli yksinkertainen: en juossut tarpeeksi. Juoksijaksi ei valitettavasti voi tulla pelkästään hiihtämällä, tarpomalla suovaelluksilla tai ravaamalla Vuokatin laskettelurinnettä ylös-alas sauvat kädessä.

Juoksemisesta innostuin kaksi vuotta sitten eli vuoden 2012 alussa. Uuden harrastuksen aloittaminen oli melko helppoa aikaisemman laajan harrastuskirjon ansiosta. Kaksi vuotta sitten matkustin paljon, ja kuntosalilla ja tanssitunneilla käyminen oli aikataulullisesti haastavaa. Halusin löytää harrastussekametelisopan tilalle uuden lajin, joka tarjoaisi sopivasti haasteita, jota voisin treenata tavoitteellisesti ja jonka harrastaminen ei ollut ajasta tai paikasta riippuvaista. Viimeiselle valintakierrokselle pääsivät crossfit ja juoksu – ja jälkimmäinen voitti.


Alku oli haastava. Valehtelisin, jos väittäisin, että ensimmäiset lenkit olisivat olleet rentoja ja lennokkaita. 45 minuutin yhtäkestoinenjuoksulenkki vaati tahdonvoimaa: kylkeä pisti, polvea jomotti, oli liian kuuma, oli liian kylmä... Juoksu on kuitenkin siitä armollinen laji, että aloittelijan kehitys on huimaa. Maaliskuun lopussa juoksin jo ensimmäisen puolentoista tunnin lenkin -  ja olin koukussa. Oli ihanaa juosta mitä upeimmista maisemista ja lisäksi treenaamaan lähteminen oli helppoa: minun ei tarvinnut pakata treenikassia ja ajaa puolta tuntia ruuhkaisen keskustan läpi kuntosalille. Olin treenipaikalla puolessa minuutissa!






Maaliskuisen ”pitkän” lenkin innoittamana uskaltauduin ilmoittautumaan elämäni ensimmäiselle puolimaratonille Helsinki City Runille. Takana oli 148 hölkkäkilometriä ja juoksuharjoituksena oli useimmiten ”TV tasainen 45 minuuttia” kerran tai kahdesti viikossa. Enemmän vietin aikaa tanssitunneilla ja kuntosalilla kuin juoksupoluilla. Helsinki City Runin lähtöviivalla tunnelmani olivat epäuskoisen pelokkaat ja lähdin nöyrästi matkaan viimeisessä lähtöryhmässä. Tavoitteeni oli yksinkertainen: selvitä juosten maaliin ilman kävelytaukoja. Keskeytys ei kuulunut sanavarastooni. Finlandia-talon kulmilla saavutin ensimmäiset edellisen lähtöryhmän juoksijat. Tokoinrannan kierroksen jälkeen juoksu alkoi kulkea kuin Mo Farahin kultajuoksuissa konsanaan ja aikaisempien lähtöryhmien juoksijoita tuli selkä edellä vastaan kiihtyvällä tahdilla. Puolimatkassa olo oli jo kuin voittajalla ja tunnelmat olivat mielettömät, kun Stadionin torni ilmaantui näkyviin ensimmäistä kertaa kaksi kilometriä ennen maalia. Väsymys iski vasta viimeisessä Hammarskjöldintien mäennyppylässä, mutta kankein jaloin jaksoin köpötellä viimeiset sadat metrit. Maratonportista stadionille tulo oli huippukokemus ja maalissa iski itku-naurukohtaus, kun tulosruutu ilmoitti loppuajan rypistyneen alle kahden tunnin! 1.55:45, jee! Olin epäilemättä kokenut ensimmäisen runner’s high’n.


Helsinki City Runin jälkeen juoksin kesän 2012 aikana kolme muutakin puolimaratonia: heinäkuussa Runner’s Twilight Helsingissä, syyskuussa Espoon rantamaratonin puolikas ja lokakuussa oli vuorossa Amsterdamin puolimaraton. Näistä kolmesta Espoon rantamaratonilla tein ennätykseni 1.48:18 - haastavankarmeasta säästä huolimatta. En muistele lämmöllä Espoon pohjoistuulia, kaatosadetta ja syyskuista +8 asteen lämpötilaa. Muuten tapahtuma ja reitti olivat ihastuttavat!




Syksyllä 2012 liityin Gymstickin järjestämään juoksukouluun, jossa opettajina olivat Jussi Kirjavainen ja Ilkka Järvimäki. Minusta tuli ihan vankkumaton Ilkka-fani jo ensimmäisten tapaamisten aikana! Ilkka opetti juoksuharjoittelun perusteet, toi malttia juoksuvauhteihin ja helposti toteutettavan harjoitusohjelman avulla monipuolisti juoksuharjoitteluani. Kaksi viikkottaista tasavauhtista 45 minuutin lenkkiä jäivät unholaan ja tilalle tuli palauttavia lenkkejä, vauhtikestävyyttä ja paljon peruskestävyystreenejä. Juoksutekniikka koki isoja muutoksia erityisesti askeltiheyden ja lantion asennon osalta. Ilkan hoivissa innostui juoksusta tosissani. Minun ja poikaystäväni yhteisistä viikonlopuista talvella 2013 tuli vaivihkaa varsin juoksupainotteisia: puolimaraton Egmondissa, kisa Zaandvoortissa...

Samana syksynä törmäsin ystäväni jakamaan FB-linkkiin, jossa Helsinki City Run haki innostuneita juoksun ilosanoman lähettiläitä Street Teamiinsä. Elämäni ensimmäinen HCR tarjosi minulle niin huikean kokemuksen, ettei minun tarvinnut miettiä kahdesti hakemuksen laittamista sähköpostiin. Muutamassa päivässä tulikin viesti, että minut oli valittu! Huh, mikä mieletön onnenpotku ja superlataus lisämotivaatiota! 




Ensimmäiseen Street Team –kauteen kuului niin blogin kirjoittamista, Go Expo –messuilua, flyereiden jakamista kuin hauskoja tiimitapaamisia yhteislenkeillä höystettynä.





HCR Street Team on ollut iso motivaattori juoksija-aloittelijan urallani ja me tsemppaamme toisiamme niin FB:ssa, Instagramissa (#hcrstreetteam), Heiaheiassa kuin juoksutreeneissäkin. Ihana Street Teamimme oli niin innokas jatkamaan tehtävässään myös tänä vuonna, joten saimme kunnian jatkaa juoksulähettiläinä myös toisen vuoden! Meidän yhteistä taivaltamme kohti kevään Helsinki City Runia pääset seuraamaan Sykesportin juoksusivuilla


Blogiemme lisäksi sivuilta löytyy vinkkejä juoksijalle muun muassa talvijuoksusta, lihaskuntotreenistä ja kehonhuollosta. Aloittelijalle sivuilla on myös opastusta, miten päästä alkuun uuden harrastuksen kanssa.



Gymstickin juoksukoulun siirryttyä kesätauolle halusin löytää uuden juoksukoulun ja valmentajan. En voinut kuvitella valmentavana itse itseäni, vaikka hiihdosta minulla onkin lajivalmentajan tutkinto. Kavereitakin kaipasin treenien iloksi. Alkukesästä ilmoittauduin Runner’s High maratonkouluun ja syksyllä jatkoin Runner’s High maratonklubissa. Klubi on kyllä HCR Street Teamin ohella parasta mitä kohdalleni on osunut juoksu-urani aikana! Meillä on koossa iloinen ryhmä rämä eikä treeneistä puutu levotonta huulenheitto ja naurua. Homma riistäytyy käsistä viimeistään Facen ryhmäsivuilla, joka on onneksi suljettu... Valmentajamme ovat onneksi kovahermoista porukkaa ja he pitävät meidät kurissa ja nuhteessa. Runner’s High myötä valmennusohjelmiin on tullut edelleen lisää monipuolisuutta ja kovuutta puolimaileri Tuomo ”Espoon Borza” Salosen johdolla. Vuoden loppuun mennessä plakkarissa oli kaksi puolimaratonia, viisi nousujohteista kympin kisaa, melkein uusi puolimaratonin ennätys ja uusi kympin ennätys.  

Arvaatkaa vain kuinka monta kisaa kalenteriin jo laitettu vuodelle 2014!

Mihin tästä seuraavaksi? Viime vuoden tavoite oli nostaa juoksu ykköslajikseni ja siinä onnistuin – with flying colors! Haluan kehittyä edelleen juoksijana. Tavoitteeni on parantaa keväällä puolimaratonin ennätystäni minuutilla tai kahdella. Jos paukut riittävät, kympin ennätys kokee renessanssin. Elokuussa edessä on suuri haaste: Helsinki City Marathon. Ja jos arpaonni on New Yorkissa maaliskuussa suosiollinen, juoksen New Yorkin maratonilla marraskuussa unohtumattoman syntymäpäiväjuoksun ystävieni kanssa.

Juoksusta on tullut kahden vuoden aikana rakas harrastus. Olen ollut onnekas, että tielleni on osunut oikeita ihmisiä ja juoksu on kulkenut oikeina päivinä. Tässä omat maamerkkini onnistuneelle harrastelijajuoksijan uralle:

*aloita maltilla – ”useus ennen kestoa ennen tehoa”
*harrasta monipuolisesti myös muita lajeja äläkä unohda oheisharjoitteita ja kehonhuoltoa
*liity juoksukouluun tai käy lenkillä kaveriporukan kanssa – hyvässä seurassa juoksu kulkee!
*hanki oma valmentaja
*aseta itsellesi tavoite – oli se sitten ensimmäinen yhtämittainen 5 km juoksulenkki tai 24 tunnin ultrajuoksu
*palkitse itsesi – juoksukenkäkaupassa on aina kiva käydä




Oma tavoitteeni on tiukasti toukokuulla: Helsinki City Run juostaan jälleen 10.5.2014! Tule mukaan! Hintaporras vaihtuu kuun vaihteessa. 31.1. mennessä ilmoittautumalla pääset mukaan kevään juoksujuhlaan 56 eurolla. Hintaan sisältyy myös jo perinteeksi muodostunut Helsinki City Night Run!






Let’s go!

Laura

Kommentit

  1. Aivan ihana ja innostava teksti Laura!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihanainen Karoliina! Tsemppiä Miamin puolikkaalle ja ihanaa lomaa. Ilmoita heti, jos löydät uudet Candy-kengät lomareissulta ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit