Endorfinisti ja ne 42195 metriä - Helsinki City Marathon!
Yksi välietappi tämän wanna-be juoksijan uralla on
saavutettu. Osallistuin eilen elämäni ensimmäiselle maratonille Helsinki City
Marathonille. Ja pääsiin maaliin – jopa suhteellisen hyvävoimaisena, huikealla
bilefiiliksellä ja iloisella naamalla!
Valmistautuminen vuoden suurimpaan juoksukoitokseen sujui
hyvin ja huonosti. Koko vuoden treenit ovat sujuneet käsikirjoituksen mukaan ja
olen saanut olla terveenä lukuunottamatta helmikuisia ja toukokuisia
pikkuflunssia, joilta on vaikea välttyä. Juoksijan kolotukset tai isommat lihas-nivelkriisitkään
eivät ole menoa häirinneet. Varsinkin kesälomalla treenit ovat kulkeneet kuin
unelma ja palautuminen on ollut ihan sfääreissä kuin työssä käydessä.
Oikeastaan olo ollut jo kuukauden ajan luottavainen maratonin suhteen.
Viimevuotisen Helsinki City Marathonin peruuntuminen omalla kohdallani
tarkoitti sitä, että ehdin treenata ensimmäiselle maratonille 2,5 vuotta!
Ainoastaan maratonille valmistava viikko meni epävarmoissa tunnelmissa, koska
en ollut varma, miten valitsema tankkaus tulisi toimimaan ja työkuvioihin
palaaminen heitti omat kapulat rattaisiin.
Perjantaina kävin vielä ihanalla hierojallani Seijalla,
jolta olen löytänyt aivan ihmelaitteen nimeltä Lympha Touch. Tankkauksen raskaammiksi
muuttuneet jalat kevenivät ainakin kilon kertakäsittelyllä ja kepeällä
askeleella loikin kohti maratonexpoa.
Töölön kisahallilla tapasin HCR Street
Teamin toisen Lauran, jonka kanssa pyörimme ständiltä toiselle ja napsimme
maratonseinän edessä kuvan jos toisenkin. Ständeiltä tarttui tavallista enemmän
inspiraatiota: Nizzan maraton ensi vuoden marraskuussa (siellä voi juosta myös
2 x 21.1 kilometrn viestin kaverin kanssa – huippuidea!), Tukholman puolikkaat
touko- ja syyskuussa, Tukholman maraton... Aaaahhh, mikä valinnanvaikeus!
Helsinki City Runin ständiltä bongasimme ihanan Annan, joka painoi siellä
molempina päivinä täydet työpäivät ja valmistavan 12 tunnin promoilun jälkeen
päätti lähteä vielä maratonin lähtöviivalle. Hyvä, Anna!
Marathonexposta pääsin ulos kevyin kantamuksin: mukaan
tarttui vain kaksi purkkia Tiger Balmia ja kolme Maximin suolalla terästettyä
energiapatukkaa (maistuvat muuten ihan Snickersiltä, toim huom). Kaverille
löytyi pitkään metsästetyt Asicsin räyheät pinkit trikoot, jotka ovat saaneet
rakkaan lempinimen ”puumatrikoot” – kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ilta
kului kotona juoksuasua pyykäten, leväten ja kevyesti urheilujuomaa tankkaillen.
Illalla kävin juoksemassa kevyen verryttelylenkin sateen jälkeen.
Kisa-aamu valkeni itselleni jo klo 06:30. Viikon unet olivat
jääneet vähiin, koska iltaminä oli vielä lomarytmissä, muta herätyskello oli
pakottanut ylös jo heti kuuden jälkeen. Hetken hengailun jälkeen hyppäsin
takaisin sänkyyn ja jatkoin vielä parin tunnin unet. Pienestä kisatohinasta huolimatta
nukuin kuin tukki – kai sitä on töissä oppinut nukkumaan tilanteessa kuin
tilanteessa, vaikka hetkenä minä hyvänsä elvytyspiippari voi pärähtää päälle...
Aamun fiilis oli yllättävän rauhallinen, jopa luottavainen.
Tiesin, että olin treenannut riittävästi. Edellispäivän palauttava
lymfahieronta oli tehnyt ihmeitä jaloilleni. Heti herättyäni tein itselleni
ison satsin suklaasmoothieta ja kahvia ja aamupäivän pötköttelin terassilla ja
sisällä sohvalla katsomassa mitäpä muutakaan kuin naisten EM-maratonia.
Facebookin, puhelimen ja Instagramin kautta sateli ihan mieletön määrä
tsemppitoivotuksia, ja iso joukko ystäviä ja tuttavia oli tulossa oikein radan
varteen kannustamaan. Mahtavaa! Maratonia katsellessani ja
fiiliksennostatusbiisejä kuunnellessa pakkasin samalla juoksuvarusteet ja
lopulta singahdin ovesta ulos kohti kisakeskusta, jonne saavuin reilu tunti
ennen starttia.
HCR Street Teamistä oli tällä kertaa juoksemassa Laura H ja
Anna, joka tosiaan pitkistä expopäivistä huolimatta oli päättänyt lähteä
juoksemaan. Kova tyttö! Lauran kanssa heiluimme kameran kanssa stadikalla
ottamassa kisakuvia ja purkamassa ylimääräistä energiaa ennen starttia. Mukaan
liittyi myös Street Teamin Karoliina, joka ei tällä kertaa päässyt juoksemaan
vaan hääri kiireisenä kisajärjestelyissä. Kiitos Karoliinalle alkuverkasta ja
viime hetken tsempeistä!
Hetken hermostuneen odottelun jälkeen Laura Räty
lähetti juoksijat matkaan. The Hetki oli käsillä.
Virallinen tavoite ensimmäisellä maratonilla oli päästä
ehjänä maaliin ja vielä hyvällä fiiliksellä. Puolimaratonaikani 1:46 perusteella
tiesin, että hyvänä päivänä neljän tunnin alitus on täysin mahdollinen. Aikatavoitteista
en pitänyt etukäteen mitään meteliä, koska ensimmäinen kerta maratonilla on
hyppy tuntemattomaan. Pisin kisa juoksijanurani varrella ennen eilistä oli
ollut 27.5 km. Yllytyshulluna teininä juoksin kerran 30 km kisan 14-15
–vuotiaana, mutta sitä ei lasketa – vihasin silloin juoksemista! Mitä tulisi
tapahtumaan 30 kilometrin jälkeen??? Tähän kysymykseen minulla tai tuskin
kenelläkään ei ollut vastauksia. Endorfiinikoukussa-blogin Elina kirjoitti
eilen hyvän pohdiskelevan postauksen juoksun arvaamattomuudesta, käy tsekkaamassa
kirjoitus tästä!
Tavoitteeni oli lähteä neljän tunnin jänisten selkään, mutta
jo lähtösuoran ryysiksessä jänikset karkasivat parin minuutin päähän. Plan B
oli juosta oma kisa. Yritin ynnäillä tavoitekilometriaikaa neljän tunnin
alittamiseksi - eihän tämä aloittelija
ollut viitsinyt tehdä laskutoimistusta itse vaan olin jättänyt vauhdinjaoen
jäniksille, jotka nyt loikkivat menemään hädintuskin näköetäisyydellä. Anna
lähti mukaani juoksuseuraksi ja henkiseksi tueksi kokeneempana maratoonarina.
Ensikertalaisen nöyryydellä aloitin rauhallisesti.
Aikaisempiin puolimaratonjuoksuihin verrattuna oli ihanaa, ettei heti alussa tarvinnut
lähteä ryysimään anaerobisen kynnyksen tuntumaan. Eihän maratonilla edes
hengästy! Reitti kurvaili hetken aikaa Töölössä, josta suuntasimme kohti
Espoota. Juomapisteitä oli noin 2-3 kilometrin välein sienipisteet mukaanlukien.
Itselläni viilennyskeinot toimivat, ja joka pisteellä olin kaatamassa Maximia
suuhun ja vettä niskaan. Suihkun alle olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.
Keilaniemessä ensihoitajat tarjoilivat suolaa suoraan purkista – otin vajaan
teelusikallisen kiitollisena vastaan. Eihän tästä serviisistä puuttunut kuin
Tequila-shotti ja sitruunaviipale.
Juoksimme Annan kanssa rauhallisentasaisesti ilman suurempia
höntyilyjä. Lauttasaaren sillalla tulivat kenialaiset huikealla loikalla
vastaan ja sillan jälkeen myös naisten kisan voittaja kenialaistytöt tiukasti
vanavedessä. Leena Puotinniemeä en ehtinyt nähdä. Ennen Ruoholahtea
jäniksistäkään ei ollut näköhavaintoja, kunnes yhtäkkiä Ruoholahden kapeilla
jalkateillä jänisten 4:00 viirit tulivat horisonttiin.
Ruoholahti-Kamppi-Kaivopuisto –akselilla reitti oli ajoittain ruuhkainen ja
oman tilan puuttuminen ahdisti. Kaivopuistossa saavutimme jänikset juuri
puolimaratonin kohdalla ajassa 2:00:03. Tarkkaa työtä.
Puolisen kilometriä jänisten selässä riitti. Entisenä
hiihtäjänä olen yksilöurheilija ja kaipasin enemmän tilaa ympärilleni. Hetken
aikaa mietin ryhmän ohittamista ja jatkamista omaa tahtia. Olisiko totaalisen
tyhmä virhe lähteä rynnimään puolivälissä vai jatkaa hieman hitaammalla
tahdilla kohti varmempaa neljän tunnin alitusta? Kaivopuiston äänekkäät
kannustukset tekivät päätökset lopulta helpoksi. Parin sadan metrin spurtilla
nurmikon kautta kiilasin jänisryhmän eteen ja jatkoin omaa menoa. Samalla
bongasin tutun oranssin paidan katsomosta: ihana ystäväni Kirsi toimi tällä
kertaa asialleen omistautuneena huoltojoukkona ja lennosta vaihdoin uuden
geeleillä ladatun juoksuvyön vyötärölle ja samalla nappasin pullon Northforcen
Extremeä mukaan. Extremessä on jonkin verran enemmän lisättyä suolaa kuin
muissa urheilujuomissa ja ainakin Helsinki Half Marathonilla juoma herätti
jalkani uuteen lentoon.
Espalle saavuttaessa kannustusjoukkoihin liittyi myös
serkkuni ja tätini, joka varta vasten oli tullut Hyvinkäältä saakka viettämään
iltapäivää maratonreitin varrelle. Kiitos! Hyvässä kannustuksessa tossu lensi
reippaasti ihanille lapsille yläfemmoja jaellessa ja kilometrit vain seurasivat
toisiaan. Matkan varrella tunnistin myös Mission Stockholm -blogin Tuukan,
jonka kirjoitukset tsemppasivat minut hurjasti viime vuonna, kun olin
tiukemmista treeneissä sivussa nilkkaoperaatioiden vuoksi. Parin kilometrin
päässä oli tuttua Runner’s High –valmennuskaartia, mutta taisin tulla
yllättävän #rennonkovaa jopa ylämäkeen, koska kannustuksia kuului vasta tovin
viiveellä. Ei ollut edes kisamakkaraa tarjolla Helsinki City Runin tapaan.
Seuraavaksi kutsui Lauttasaari. Silta oli ja meni ja askel
oli edelleen kevyt. En voinut uskoa, että olin päässyt näin helpolla. Kohuttu
30 kilometrin seinä tuli ja meni – ei näkynyt maratonin muuria tai edes kevyttä
sermiä. Vasta 34-35 kilometrin kohdalla jalat alkoivat väsyä: Lauttasaaren pohjoiskärjessä
oli pitkä ja melko jyrkkä alamäki ja väsyneille koiville alamäen iskutus oli
myrkkyä. Kaskisaaren ja Lehtisaaren pittoreskeihin maisemiin on kätketty pari
häijyä nousua. 35 kilometrin kohdalla näin todella huonosti voivan nuoren
kanssajuoksijan ja tunteiden ollessa muutenkin pinnassa hätäännyin hetkeksi
juoksijan puolesta. Seuraavassa alamäessä vasen IT-jänne alkoikin ilmoitella
olemassaolostaan ja lopulta 36 kilometrin kohdalla jouduin aloittamaan
taistelun. Vasen polvi oli kipeä ja juoksu muuttui ontuvaksi. Oikea alaraaja
kuormittui enemmän ja reisi alkoi ilmoitella kramppihaluistaan. Revin Cliffin
Margarita Shotblok -paketin auki ja tungin suolalla terästetyt energiapalat
suuhini. Reiden kramppia ennakoiva kipu rauhoittui jomotukseksi. Paciuksenkatua
ylittäessäni bongasin yllätykseni tutun juoksijan Laura H:n, jonka hyvin
alkanut juoksu oli kangistunut kramppeihin. Laura kuitenkin taisteli maaliin
saakka!
Viimeiset kolme kilometriä olivat aivan hirveät. Tilkanmäen
alla oli sankoin joukoin kannustusjoukkoa treenikavereista Maraklubin
valmentajiin – tässä vaiheessa irtosi vielä iloisia vilkutuksia. Tilkanmäessä
Maraklubin Sanna ja Henri tarjoilivat väsyneille matkaisille Siripiriä, jonka
voimin raahustin ylämäkeä Mannerheimintielle. Tädin ja serkun kannustuksiin
jaksoin vasta: ”Sattuu niin *rumasana:sti*!”. Edellä juossut mieskaksikko
repesi totaalisesti adrenaalinin- ja laktaatinhöyryiselle kommentilleni. En
edes muistanut tähyillä näkökenttään Stadionin tornia, jonka näkeminen on aina
antanut lisäboostia tossuihin. Keskityin vain Auroran sillan ylittämiseen ja
Eltsun kentän viimeiseen nousuun. Selkiä tuli vastaan ja hyvävoimaisempia
juoksijoita vauhdilla ohi. Stadikalle laskevassa alamäessä en todellakaan enää
lasketellut vaan varovaisesti köpötin eteenpäin kuin lonkkavaivainen mummo
rollalla konsanaan. Maratonportissa päästin onnen ja riemun valloileen ja
iloisesti kirjuen saavuin Stadionille kädet levällään. Viimeiset kaksi sataa
metriä spurttasin sen mitä jaloista lähti. On se taas ollut näky: pää märkänä,
geelit rinnuksilla, toinen letti auki ja romanttinen suolavana suupielessä.
Maratonphoton kuvia odotellessa...
Maalissa ei tullut itku vaan onnellinen ja pöllämystynyt
hymy. Tärisevin käsin sammutin Suunnon, mutta en jaksanut katsoa edes loppuaikaa.
Stadionin tulostaulun kello oli vilahtanut silmänurkassa ja aika näytti 3:55 ja
sekunnit päälle. Olin maalissa. Aika oli reilusti alle neljän tunnin. Tämä
riitti minulle. Mitalijonossa jalat vispasivat ja huojuin taaksepäin, kun
menosuunta oli eteenpäin. Jalat nosto chipin poistamiseksi oli useamman
sekunnnin operaatio. Suolakuolat poskella kävin poussaamassa finisher-kuvat
takakaarteessa ja sieltä luikin suoraan Stadionin pukuhuoneeseen. Juomaa ja
ruokaa oli saatava nopeasti, mutta eihän näissä euforioissa oikein mikään
maistunut. Laura tuli pari minuuttia jäljessäni maaliin ja hetken kuluttua myös
neljän tunnin jänisten tsemppaamana Anna myös alle neljän tunnin. Kameroiden
kanssa palasimme vielä maalialueelle, mutta parhaisiin tuuletuksiin ei enää
aivokapasiteetti ja lihaskestävyys riittäneet. Uskolliset kannustajat Team
Täti&Serkku tulivat myös halimaan ja onnittelemaan.
Annan kanssa hehkuttelimmme juoksua vielä hyvän tovin ja
kalenteroimme kisamatkan Amsterdamiin. Itselläni lennot on jo ostettu, mutta
olen arponut puolimaran ja maratonin välillä viimeiset viikot. Sen verran
raakaa maratoninjuoksu on, että tyydyn suosiolla puolikkaaseen. Amsterdam on jo
kahden kuukauden päässä, joten toisen maran vetäminen samaan syssyyn ei
houkuttele. Näillä polvilla ja kahdella mustalla varpaalla menee hetki ennen
kuin lenkkipolut kutsuvat seuraavan kerran tosissaan.
Tuloslistalla päädyin naisten sarjassa sijalle 148 ja
pienoisen kriisin sävyttämä siirtyminen N35 sarjaan toi jopa 29. sijan.
Ja se aika?
3:54:00 (netto) – ja vielä onnistuin juoksemaan negative
splitin = toinen puolikas oli ensimmäistä nopeampi. Ensimmäiseen puolikkaaseen
tuhrasin aikaa 1:58:52, kun taas toinen puolikas tuli suorastaan vauhdikkaasti
1:55:08. Ei Maraklubin ja Juoksija-lehden opit ihan hukkaan ole menneet!
Kiitti ja kuitti. Nyt katsomaanEM-kisojen miesten maratonia!
Oliko joku lukijoista juoksemassa eilen HCM:llä? Miten meni?
Maraterveisin,
Laura
Huikeeta!!! <3 Oot kyllä niin mahtava, ettei mitään rajaa!! Ja näitä sun raportteja on niin kiva lukea!! :) Pitäisköhän munkin sinne Amsterdamiin……;)
VastaaPoistaLähdetään! Damin mara on hyvin järjestetty ja reitti on tasainen. Hirveän yllättävää Hollannissa! Viikonloppu kaupungissa on muutenkin hyvä pöhinä, koska maran lisäksi siellä on käynnissä Amsterdam Dance Event. ADE ei tietenkään ole ihan paras yhdistelmä juoksun kanssa :-D
PoistaJa kiitos ihanasta kommentista, Karoliina <3
PoistaTää on mahtava postaus :) Tulee oikein kylmätväreet kun voin kuvitella fiiliksen. Tulee myös oma juoksu Tukholmassa vielä elävänä mieleen ihanuudessaan ja kamaluudessaan. :) Teidän fiilistelyistä sai oikein hyvän tsempin kohti syksyn juoksuja... T=) Siiri
VastaaPoistaKiitos Siiri! Fiilis oli aivan huikea ja päivä oli kokonaisuudessaan jotenkin epätodellinen. Sitä oli vain niin keskittynyt juoksuun jo päiviä/viikkoja, että alitajunta oli harjoitellut päivän jo etukäteen :) Onneksi kokemus oli huomattavasti enemmän ihana kuin kamala!
PoistaVoi eiiiih minkä maratonhuuman nämä fiilikset saa aikaan!! Upee juoksu!! Onnittelut:):)
VastaaPoistaKiitos, Satu! Mahtavaa, radalle vaan :)
PoistaMahtavaa Laura, onnittelut upeasta juoksusta! :) Oli kiva lukea kisaraporttisi -- postauksistasi huokuu aina niin kivasti se, että näissä juoksuhommissa fiilis on tärkein! Hyviä treenejä ja iloisia kilsoja sulle jatkossakin! :) t. Sari
VastaaPoistaKiitos, Sari! Olet oikeassa - hyvä fiilis on ykkönen! Ja ihaninta on, että mukana on ystäviä, joiden kanssa jakaa nuo onnelliset tunnelmat. Juoksussa yhdistyy kivasti yksilöurheilu ja yhteisöllisyys. Kepeitä kilometrejä sinullekin!
PoistaKiitos kisaraportistasi. Minulla on ensimmäinen maraton edessä ensi kuussa, joten kiva lukea muiden kokemuksia. Eniten mietityttää juuri se, että mitä tapahtuu kolmen kympin jälkeen. Toivottavasti muuri ei ilmaannu minullekaan.
VastaaPoistaItselleni tuo kolmenkympin jälkeinen juoksu oli täysi arvoitus myös ja omasta mielestäni pääsin helpolla, että vasta viimeiset kolme kilometriä olivat oikeasti raskaat. Tilkanmäkeen jäivät viimeiset energianrippeet, vaikka kuinka juoksukaverit tarjoilivat juuri oikeassa paikassa Siripiriä :)
PoistaValmistautumisessa pitkät lenkit ovat kaiken perusta. Itse tein viimeisen pitkän lenkin kaksi viikkoa ennen maratonia. Viimeinen kova treeni (kympin kisa) oli viikko ennen maratonia. Viimeisellä viikolla on vain uskallettava ottaa tosi kevyesti! Hurjasti tsemppiä! Hyvä tankkaus alle ja juoksun alku rauhallisesti ;)