Endorfinisti ja ne 42195 metriä - Helsinki City Marathon!

Yksi välietappi tämän wanna-be juoksijan uralla on saavutettu. Osallistuin eilen elämäni ensimmäiselle maratonille Helsinki City Marathonille. Ja pääsiin maaliin – jopa suhteellisen hyvävoimaisena, huikealla bilefiiliksellä ja iloisella naamalla!




Valmistautuminen vuoden suurimpaan juoksukoitokseen sujui hyvin ja huonosti. Koko vuoden treenit ovat sujuneet käsikirjoituksen mukaan ja olen saanut olla terveenä lukuunottamatta helmikuisia ja toukokuisia pikkuflunssia, joilta on vaikea välttyä. Juoksijan kolotukset tai isommat lihas-nivelkriisitkään eivät ole menoa häirinneet. Varsinkin kesälomalla treenit ovat kulkeneet kuin unelma ja palautuminen on ollut ihan sfääreissä kuin työssä käydessä. Oikeastaan olo ollut jo kuukauden ajan luottavainen maratonin suhteen. Viimevuotisen Helsinki City Marathonin peruuntuminen omalla kohdallani tarkoitti sitä, että ehdin treenata ensimmäiselle maratonille 2,5 vuotta! Ainoastaan maratonille valmistava viikko meni epävarmoissa tunnelmissa, koska en ollut varma, miten valitsema tankkaus tulisi toimimaan ja työkuvioihin palaaminen heitti omat kapulat rattaisiin.

Perjantaina kävin vielä ihanalla hierojallani Seijalla, jolta olen löytänyt aivan ihmelaitteen nimeltä Lympha Touch. Tankkauksen raskaammiksi muuttuneet jalat kevenivät ainakin kilon kertakäsittelyllä ja kepeällä askeleella loikin kohti maratonexpoa. 




Töölön kisahallilla tapasin HCR Street Teamin toisen Lauran, jonka kanssa pyörimme ständiltä toiselle ja napsimme maratonseinän edessä kuvan jos toisenkin. Ständeiltä tarttui tavallista enemmän inspiraatiota: Nizzan maraton ensi vuoden marraskuussa (siellä voi juosta myös 2 x 21.1 kilometrn viestin kaverin kanssa – huippuidea!), Tukholman puolikkaat touko- ja syyskuussa, Tukholman maraton... Aaaahhh, mikä valinnanvaikeus! Helsinki City Runin ständiltä bongasimme ihanan Annan, joka painoi siellä molempina päivinä täydet työpäivät ja valmistavan 12 tunnin promoilun jälkeen päätti lähteä vielä maratonin lähtöviivalle. Hyvä, Anna!




Marathonexposta pääsin ulos kevyin kantamuksin: mukaan tarttui vain kaksi purkkia Tiger Balmia ja kolme Maximin suolalla terästettyä energiapatukkaa (maistuvat muuten ihan Snickersiltä, toim huom). Kaverille löytyi pitkään metsästetyt Asicsin räyheät pinkit trikoot, jotka ovat saaneet rakkaan lempinimen ”puumatrikoot” – kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ilta kului kotona juoksuasua pyykäten, leväten ja kevyesti urheilujuomaa tankkaillen. Illalla kävin juoksemassa kevyen verryttelylenkin sateen jälkeen.





Kisa-aamu valkeni itselleni jo klo 06:30. Viikon unet olivat jääneet vähiin, koska iltaminä oli vielä lomarytmissä, muta herätyskello oli pakottanut ylös jo heti kuuden jälkeen. Hetken hengailun jälkeen hyppäsin takaisin sänkyyn ja jatkoin vielä parin tunnin unet. Pienestä kisatohinasta huolimatta nukuin kuin tukki – kai sitä on töissä oppinut nukkumaan tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka hetkenä minä hyvänsä elvytyspiippari voi pärähtää päälle...

Aamun fiilis oli yllättävän rauhallinen, jopa luottavainen. Tiesin, että olin treenannut riittävästi. Edellispäivän palauttava lymfahieronta oli tehnyt ihmeitä jaloilleni. Heti herättyäni tein itselleni ison satsin suklaasmoothieta ja kahvia ja aamupäivän pötköttelin terassilla ja sisällä sohvalla katsomassa mitäpä muutakaan kuin naisten EM-maratonia. Facebookin, puhelimen ja Instagramin kautta sateli ihan mieletön määrä tsemppitoivotuksia, ja iso joukko ystäviä ja tuttavia oli tulossa oikein radan varteen kannustamaan. Mahtavaa! Maratonia katsellessani ja fiiliksennostatusbiisejä kuunnellessa pakkasin samalla juoksuvarusteet ja lopulta singahdin ovesta ulos kohti kisakeskusta, jonne saavuin reilu tunti ennen starttia.







HCR Street Teamistä oli tällä kertaa juoksemassa Laura H ja Anna, joka tosiaan pitkistä expopäivistä huolimatta oli päättänyt lähteä juoksemaan. Kova tyttö! Lauran kanssa heiluimme kameran kanssa stadikalla ottamassa kisakuvia ja purkamassa ylimääräistä energiaa ennen starttia. Mukaan liittyi myös Street Teamin Karoliina, joka ei tällä kertaa päässyt juoksemaan vaan hääri kiireisenä kisajärjestelyissä. Kiitos Karoliinalle alkuverkasta ja viime hetken tsempeistä! 






Hetken hermostuneen odottelun jälkeen Laura Räty lähetti juoksijat matkaan. The Hetki oli käsillä.

Virallinen tavoite ensimmäisellä maratonilla oli päästä ehjänä maaliin ja vielä hyvällä fiiliksellä. Puolimaratonaikani 1:46 perusteella tiesin, että hyvänä päivänä neljän tunnin alitus on täysin mahdollinen. Aikatavoitteista en pitänyt etukäteen mitään meteliä, koska ensimmäinen kerta maratonilla on hyppy tuntemattomaan. Pisin kisa juoksijanurani varrella ennen eilistä oli ollut 27.5 km. Yllytyshulluna teininä juoksin kerran 30 km kisan 14-15 –vuotiaana, mutta sitä ei lasketa – vihasin silloin juoksemista! Mitä tulisi tapahtumaan 30 kilometrin jälkeen??? Tähän kysymykseen minulla tai tuskin kenelläkään ei ollut vastauksia. Endorfiinikoukussa-blogin Elina kirjoitti eilen hyvän pohdiskelevan postauksen juoksun arvaamattomuudesta, käy tsekkaamassa kirjoitus tästä!

Tavoitteeni oli lähteä neljän tunnin jänisten selkään, mutta jo lähtösuoran ryysiksessä jänikset karkasivat parin minuutin päähän. Plan B oli juosta oma kisa. Yritin ynnäillä tavoitekilometriaikaa neljän tunnin alittamiseksi -  eihän tämä aloittelija ollut viitsinyt tehdä laskutoimistusta itse vaan olin jättänyt vauhdinjaoen jäniksille, jotka nyt loikkivat menemään hädintuskin näköetäisyydellä. Anna lähti mukaani juoksuseuraksi ja henkiseksi tueksi kokeneempana maratoonarina.

Ensikertalaisen nöyryydellä aloitin rauhallisesti. Aikaisempiin puolimaratonjuoksuihin verrattuna oli ihanaa, ettei heti alussa tarvinnut lähteä ryysimään anaerobisen kynnyksen tuntumaan. Eihän maratonilla edes hengästy! Reitti kurvaili hetken aikaa Töölössä, josta suuntasimme kohti Espoota. Juomapisteitä oli noin 2-3 kilometrin välein sienipisteet mukaanlukien. Itselläni viilennyskeinot toimivat, ja joka pisteellä olin kaatamassa Maximia suuhun ja vettä niskaan. Suihkun alle olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Keilaniemessä ensihoitajat tarjoilivat suolaa suoraan purkista – otin vajaan teelusikallisen kiitollisena vastaan. Eihän tästä serviisistä puuttunut kuin Tequila-shotti ja sitruunaviipale.

Juoksimme Annan kanssa rauhallisentasaisesti ilman suurempia höntyilyjä. Lauttasaaren sillalla tulivat kenialaiset huikealla loikalla vastaan ja sillan jälkeen myös naisten kisan voittaja kenialaistytöt tiukasti vanavedessä. Leena Puotinniemeä en ehtinyt nähdä. Ennen Ruoholahtea jäniksistäkään ei ollut näköhavaintoja, kunnes yhtäkkiä Ruoholahden kapeilla jalkateillä jänisten 4:00 viirit tulivat horisonttiin. Ruoholahti-Kamppi-Kaivopuisto –akselilla reitti oli ajoittain ruuhkainen ja oman tilan puuttuminen ahdisti. Kaivopuistossa saavutimme jänikset juuri puolimaratonin kohdalla ajassa 2:00:03. Tarkkaa työtä.



Puolisen kilometriä jänisten selässä riitti. Entisenä hiihtäjänä olen yksilöurheilija ja kaipasin enemmän tilaa ympärilleni. Hetken aikaa mietin ryhmän ohittamista ja jatkamista omaa tahtia. Olisiko totaalisen tyhmä virhe lähteä rynnimään puolivälissä vai jatkaa hieman hitaammalla tahdilla kohti varmempaa neljän tunnin alitusta? Kaivopuiston äänekkäät kannustukset tekivät päätökset lopulta helpoksi. Parin sadan metrin spurtilla nurmikon kautta kiilasin jänisryhmän eteen ja jatkoin omaa menoa. Samalla bongasin tutun oranssin paidan katsomosta: ihana ystäväni Kirsi toimi tällä kertaa asialleen omistautuneena huoltojoukkona ja lennosta vaihdoin uuden geeleillä ladatun juoksuvyön vyötärölle ja samalla nappasin pullon Northforcen Extremeä mukaan. Extremessä on jonkin verran enemmän lisättyä suolaa kuin muissa urheilujuomissa ja ainakin Helsinki Half Marathonilla juoma herätti jalkani uuteen lentoon.

Espalle saavuttaessa kannustusjoukkoihin liittyi myös serkkuni ja tätini, joka varta vasten oli tullut Hyvinkäältä saakka viettämään iltapäivää maratonreitin varrelle. Kiitos! Hyvässä kannustuksessa tossu lensi reippaasti ihanille lapsille yläfemmoja jaellessa ja kilometrit vain seurasivat toisiaan. Matkan varrella tunnistin myös Mission Stockholm -blogin Tuukan, jonka kirjoitukset tsemppasivat minut hurjasti viime vuonna, kun olin tiukemmista treeneissä sivussa nilkkaoperaatioiden vuoksi. Parin kilometrin päässä oli tuttua Runner’s High –valmennuskaartia, mutta taisin tulla yllättävän #rennonkovaa jopa ylämäkeen, koska kannustuksia kuului vasta tovin viiveellä. Ei ollut edes kisamakkaraa tarjolla Helsinki City Runin tapaan.

Seuraavaksi kutsui Lauttasaari. Silta oli ja meni ja askel oli edelleen kevyt. En voinut uskoa, että olin päässyt näin helpolla. Kohuttu 30 kilometrin seinä tuli ja meni – ei näkynyt maratonin muuria tai edes kevyttä sermiä. Vasta 34-35 kilometrin kohdalla jalat alkoivat väsyä: Lauttasaaren pohjoiskärjessä oli pitkä ja melko jyrkkä alamäki ja väsyneille koiville alamäen iskutus oli myrkkyä. Kaskisaaren ja Lehtisaaren pittoreskeihin maisemiin on kätketty pari häijyä nousua. 35 kilometrin kohdalla näin todella huonosti voivan nuoren kanssajuoksijan ja tunteiden ollessa muutenkin pinnassa hätäännyin hetkeksi juoksijan puolesta. Seuraavassa alamäessä vasen IT-jänne alkoikin ilmoitella olemassaolostaan ja lopulta 36 kilometrin kohdalla jouduin aloittamaan taistelun. Vasen polvi oli kipeä ja juoksu muuttui ontuvaksi. Oikea alaraaja kuormittui enemmän ja reisi alkoi ilmoitella kramppihaluistaan. Revin Cliffin Margarita Shotblok -paketin auki ja tungin suolalla terästetyt energiapalat suuhini. Reiden kramppia ennakoiva kipu rauhoittui jomotukseksi. Paciuksenkatua ylittäessäni bongasin yllätykseni tutun juoksijan Laura H:n, jonka hyvin alkanut juoksu oli kangistunut kramppeihin. Laura kuitenkin taisteli maaliin saakka!



Viimeiset kolme kilometriä olivat aivan hirveät. Tilkanmäen alla oli sankoin joukoin kannustusjoukkoa treenikavereista Maraklubin valmentajiin – tässä vaiheessa irtosi vielä iloisia vilkutuksia. Tilkanmäessä Maraklubin Sanna ja Henri tarjoilivat väsyneille matkaisille Siripiriä, jonka voimin raahustin ylämäkeä Mannerheimintielle. Tädin ja serkun kannustuksiin jaksoin vasta: ”Sattuu niin *rumasana:sti*!”. Edellä juossut mieskaksikko repesi totaalisesti adrenaalinin- ja laktaatinhöyryiselle kommentilleni. En edes muistanut tähyillä näkökenttään Stadionin tornia, jonka näkeminen on aina antanut lisäboostia tossuihin. Keskityin vain Auroran sillan ylittämiseen ja Eltsun kentän viimeiseen nousuun. Selkiä tuli vastaan ja hyvävoimaisempia juoksijoita vauhdilla ohi. Stadikalle laskevassa alamäessä en todellakaan enää lasketellut vaan varovaisesti köpötin eteenpäin kuin lonkkavaivainen mummo rollalla konsanaan. Maratonportissa päästin onnen ja riemun valloileen ja iloisesti kirjuen saavuin Stadionille kädet levällään. Viimeiset kaksi sataa metriä spurttasin sen mitä jaloista lähti. On se taas ollut näky: pää märkänä, geelit rinnuksilla, toinen letti auki ja romanttinen suolavana suupielessä. Maratonphoton kuvia odotellessa...



Maalissa ei tullut itku vaan onnellinen ja pöllämystynyt hymy. Tärisevin käsin sammutin Suunnon, mutta en jaksanut katsoa edes loppuaikaa. Stadionin tulostaulun kello oli vilahtanut silmänurkassa ja aika näytti 3:55 ja sekunnit päälle. Olin maalissa. Aika oli reilusti alle neljän tunnin. Tämä riitti minulle. Mitalijonossa jalat vispasivat ja huojuin taaksepäin, kun menosuunta oli eteenpäin. Jalat nosto chipin poistamiseksi oli useamman sekunnnin operaatio. Suolakuolat poskella kävin poussaamassa finisher-kuvat takakaarteessa ja sieltä luikin suoraan Stadionin pukuhuoneeseen. Juomaa ja ruokaa oli saatava nopeasti, mutta eihän näissä euforioissa oikein mikään maistunut. Laura tuli pari minuuttia jäljessäni maaliin ja hetken kuluttua myös neljän tunnin jänisten tsemppaamana Anna myös alle neljän tunnin. Kameroiden kanssa palasimme vielä maalialueelle, mutta parhaisiin tuuletuksiin ei enää aivokapasiteetti ja lihaskestävyys riittäneet. Uskolliset kannustajat Team Täti&Serkku tulivat myös halimaan ja onnittelemaan.



Annan kanssa hehkuttelimmme juoksua vielä hyvän tovin ja kalenteroimme kisamatkan Amsterdamiin. Itselläni lennot on jo ostettu, mutta olen arponut puolimaran ja maratonin välillä viimeiset viikot. Sen verran raakaa maratoninjuoksu on, että tyydyn suosiolla puolikkaaseen. Amsterdam on jo kahden kuukauden päässä, joten toisen maran vetäminen samaan syssyyn ei houkuttele. Näillä polvilla ja kahdella mustalla varpaalla menee hetki ennen kuin lenkkipolut kutsuvat seuraavan kerran tosissaan.



Tuloslistalla päädyin naisten sarjassa sijalle 148 ja pienoisen kriisin sävyttämä siirtyminen N35 sarjaan toi jopa 29. sijan.

Ja se aika?

3:54:00 (netto) – ja vielä onnistuin juoksemaan negative splitin = toinen puolikas oli ensimmäistä nopeampi. Ensimmäiseen puolikkaaseen tuhrasin aikaa 1:58:52, kun taas toinen puolikas tuli suorastaan vauhdikkaasti 1:55:08. Ei Maraklubin ja Juoksija-lehden opit ihan hukkaan ole menneet!

Kiitti ja kuitti. Nyt katsomaanEM-kisojen miesten maratonia!

Oliko joku lukijoista juoksemassa eilen HCM:llä? Miten meni?

Maraterveisin,

Laura


Kommentit

  1. Huikeeta!!! <3 Oot kyllä niin mahtava, ettei mitään rajaa!! Ja näitä sun raportteja on niin kiva lukea!! :) Pitäisköhän munkin sinne Amsterdamiin……;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähdetään! Damin mara on hyvin järjestetty ja reitti on tasainen. Hirveän yllättävää Hollannissa! Viikonloppu kaupungissa on muutenkin hyvä pöhinä, koska maran lisäksi siellä on käynnissä Amsterdam Dance Event. ADE ei tietenkään ole ihan paras yhdistelmä juoksun kanssa :-D

      Poista
    2. Ja kiitos ihanasta kommentista, Karoliina <3

      Poista
  2. Tää on mahtava postaus :) Tulee oikein kylmätväreet kun voin kuvitella fiiliksen. Tulee myös oma juoksu Tukholmassa vielä elävänä mieleen ihanuudessaan ja kamaluudessaan. :) Teidän fiilistelyistä sai oikein hyvän tsempin kohti syksyn juoksuja... T=) Siiri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Siiri! Fiilis oli aivan huikea ja päivä oli kokonaisuudessaan jotenkin epätodellinen. Sitä oli vain niin keskittynyt juoksuun jo päiviä/viikkoja, että alitajunta oli harjoitellut päivän jo etukäteen :) Onneksi kokemus oli huomattavasti enemmän ihana kuin kamala!

      Poista
  3. Voi eiiiih minkä maratonhuuman nämä fiilikset saa aikaan!! Upee juoksu!! Onnittelut:):)

    VastaaPoista
  4. Mahtavaa Laura, onnittelut upeasta juoksusta! :) Oli kiva lukea kisaraporttisi -- postauksistasi huokuu aina niin kivasti se, että näissä juoksuhommissa fiilis on tärkein! Hyviä treenejä ja iloisia kilsoja sulle jatkossakin! :) t. Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sari! Olet oikeassa - hyvä fiilis on ykkönen! Ja ihaninta on, että mukana on ystäviä, joiden kanssa jakaa nuo onnelliset tunnelmat. Juoksussa yhdistyy kivasti yksilöurheilu ja yhteisöllisyys. Kepeitä kilometrejä sinullekin!

      Poista
  5. Kiitos kisaraportistasi. Minulla on ensimmäinen maraton edessä ensi kuussa, joten kiva lukea muiden kokemuksia. Eniten mietityttää juuri se, että mitä tapahtuu kolmen kympin jälkeen. Toivottavasti muuri ei ilmaannu minullekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselleni tuo kolmenkympin jälkeinen juoksu oli täysi arvoitus myös ja omasta mielestäni pääsin helpolla, että vasta viimeiset kolme kilometriä olivat oikeasti raskaat. Tilkanmäkeen jäivät viimeiset energianrippeet, vaikka kuinka juoksukaverit tarjoilivat juuri oikeassa paikassa Siripiriä :)

      Valmistautumisessa pitkät lenkit ovat kaiken perusta. Itse tein viimeisen pitkän lenkin kaksi viikkoa ennen maratonia. Viimeinen kova treeni (kympin kisa) oli viikko ennen maratonia. Viimeisellä viikolla on vain uskallettava ottaa tosi kevyesti! Hurjasti tsemppiä! Hyvä tankkaus alle ja juoksun alku rauhallisesti ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit