Miksi juoksen

Jokainen tunti
Jokainen hetki kadulla
Voi olla ainoa, ainoa
Johon kannattaa tarttua
Mutta tiedän sä nautit
Tiedän sä olet elossa
Tiedän että elämää ei voi hallita
Se kulkee minne tahtoo, vapaana
Alan tänään sen tajuta



Palatessani pari viikkoa sitten Berliinin puolimaratonreissulta kuuntelin Haloo Helsingin ”Lähtövalmiina” kappaletta. Olin juossut toistaiseksi lyhyen ja vaatimattoman puolimaratoonariurani parhaan juoksun. Bilefiiliksen sijaan minusta tuntui kuin olisin ollut matkalla pakkotyöhön Siperiaan. ”Jokainen tunti, jokainen hetki kadulla...voi olla ainoa...ainoa johon kannattaa tarttua”.



Olin kipeyttänyt vasemman jalkateräni maaliskuun alussa juoksukrossikisapäivänä, jolloin osallistuin sekä juoksukrossin SM-kilpailuun mutkaisella ja kumpuilevalla radalla että juossut illalla vielä kiihtyvän kaksituntisen peruskestävyys-vauhtikestävyyslenkin. Parissa päivässä särky hävisi enkä ajatellut asiaa sen koomin, kunnes Lapissa hiihto- ja juoksuövereiden jälkeen sama lievä jomottelu palasi porraskävelyssä. Itkin murheeni hieroja-osteopaatilleni. Kipu lokalisoitui tietenkin os cuneiformen ja navicularen seutuun ja mielessäni painoin jo paniikkinappulaa. Jalkaterästä löytyi manipulaatiossa pieni lukko, mutta seuraava päivänä jalka oli ihan ontumiskunnossa. Kurvasin kesken päivystysvuoron pikaisesti röntgenkuviin, joissa ei tietenkään näkynyt mitään kahden viikon anamneesilla. 


Tulevan puolikkaan ja päivystysvuoron vuoksi edessä oli kaksi lepopäivää juoksusta ja jalkateräkin rauhoittui. Viimeiset vauhtikestävyysvedot sujuivat ongelmitta. Berliinissä juoksun ilman minkäänlaisia tuntemuksia, kunnes kisaa seuraavana shoppailupäivänä kaupungilla tennari tuntui painavan jalkaterän päältä. Äääh. Sain aikaan pienen paniikin kiskoessani lentosukat jalasta – nyt onneton jalkaterä oli turvoksissakin kipualueelta ja nilkan pikkuluiden välisessä nivelessä tuntui ikävä painelu- ja koputteluarkuus. En juossut metriäkään ennen aprillipäivän magneettitutkimusta. Olin täysin vakuuttunut, että jalasta löytyisi rasitusosteopatia ja saisin heivata lenkkarit naulaan 4-8 viikoksi.
 


En puhunut ongelmasta hierojani lisäksi kuin muutamalle juoksukaverilleni sivulauseessa hiljaa mainiten. Olin täysin keskittynyt Berliinin puolikkaaseen. Minulla oli kaikki kortit käsissä juosta se ”Täydellinen Juoksu”. Kisaanvalmistautumismentaliteettini on, että unohdan heikkoudet ja keskityn vahvuuksiin. Oman kunnon vähättely ja etukäteisselittelyt eivät kuulu valmistautumisrutiineihini. Tein itseni kanssa hiljaisen sopimuksen: kisa jäisi välistä, jos jalkäterä oireilisi ennen kisaa ja jättäisin puolikkaan kesken, jos vaiva palaisi kesken kisan. Onneksi pystyin työntämään ongelman mieleni takasopukoihin kisapäivänä ja juoksinkin kisan kuin viimeistä päivää ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa.
 


Kunnon kasvaessa juoksusta on tullut mukavaa ja helppoa ja lenkit olivat maistuneet välillä liiankin hyvin. Viikottaiset kilometrimäärät ovat huidelleet 50-60 kilometrin välillä, kun viime vuonna samaan aikaan kilometrejä kertyi noin 30 viikossa. Vasta kesästä lähtien olin juossut ehjempiä 40 kilometrin viikkoja. Jalkaterä jomotellen soimasin itseäni, että kaikki PK-lenkitkin oli pitänyt juosta. No, vaihtoehtoina olisi ollut hiihto (Etelä-Suomessa talvi unohti jälleen tulla), pyöräily (talvella, täh?) ja vesijuoksu (voi jeez, tylsempää treeniä en voi edes kuvitella). Suunnittelin mielessäni uuden kisakalenterin ja korvaavat treenit. Ajatuksissani isuin jo spinningpyörän päällä, näin itseni huhkimassa kuntosalilla ja polkemassa kyllästyneenä vettä Märskyssä. Varoittelin pomoa, että minusta tulisi kevääksi ihan sietämätön tyyppi.
 


Pääsiäisviikon paras uutinen tuli kiirastorstaina: magneettilöydös oli täysin normaali. Tuulettelin työpaikalla kuin olisin voittanut lotossa. Pääsiäisenä sovimme juoksukaverini Lauran kanssa, että tsemppaamme toisiamme edes kerran kuukaudessa vesijuoksemaan Märskyyn. Koettelemus oli hyvä muistutus maltista. En ollut tajunnutkaan miten paljon kilometrejä oli kertynyt viime vuoden kisakauden päättymisen jälkeen. Avartavinta – ja tuskaisintakin – oli ymmärtää miten ihmeellisen ja kauniin tärkeää juoksusta oli tullut myös minulle. Olen joutunut seuraamaan treenikavereiden tuskailua viikkojen mittaisilla juoksutauoilla ja endorfinistina pystyin täysin ymmärtämään tilanteen. Alitajuisesti olen koko talven pelännyt, että itsekin ajaudun telakalle – juuri silloin, kun juoksukunto oli ottanut hurjan harppauksen eteenpäin. Jotenkin juoksuharjoittelussa vallitsee koko ajan pieni kauhun tasapaino – kuinka paljon uskallan juosta vasta-alkajana? Onneksi olen saanut ulkoistaa asian valmentajan päätettäväksi.
 

Juoksu. Mitä se oikeasti minulle merkitsee?
 


Omaa aikaa ja vapautta. Viime syksynä kisakauden päätyttyä juoksu alkoi yhtäkkiä tuntua käsittämättömän helpolta – kahden ja puolen vuoden kärsivällisen harrastelun jälkeen. Vihdoinkin olen siinä pisteessä, että juoksu on oikeastaan aika luonnollinen tapa päästä pisteestä A pisteeseen B. Juostessa olen omien ajatusteni kanssa ja joudun olemaan hyvällä tavalla läsnä itselleni. Juostessa arkielämän pikkumurheet ja isommatkin päänsäryt saavat realistisemmat mittasuhteet ja lukuisat lenkinaikaiset päänsisäiset vuoropuhelut ovat ratkaisseet monta isoa päätöstä elämässäni.


Laura feat Laura




Tyhjyyttä. Jossain vaiheessa lenkkiä palaan takaisin tehdasasetuksiin ja pää tyhjenee. Korvienvälinen yksinpuhelu vaimenee. Minun ei tarvitse olla läsnä edes itselleni – saan vain olla ja juosta. 



 

Yhteenkuuluvuutta. Juoksu ei ole pelkästään laatuaikaa itseni kanssa - se on vielä laadukkaampaa aikaa ystävieni kanssa. Helsinki City Run Street Teamin kautta sain ensimmäiset oikea juoksuystävät, joista varsinkin Lauran kanssa viihdymme yhteisillä lenkeillä välillä liiankin hyvin. Heidi on toinen ihana lenkkiystävä ja meitä yhdistää juoksuharrastuksen lisäksi tausta kilpahiihtäjinä: ihanaa, kun on ystävä, josta on ihan normaali vaeltaa Nuuksiossa viisi tuntia tai juosta ylös-alas laskettelurinnettä (sauvojen kanssa tai ilman). Viikottaiset yhteistreenit Runner’s High’n maratonklubin kanssa ovat tietenkin ihan oma lukunsa: Cooperin testitkin menevät melkein itsestään loistoseurassa, jossa coretreenit tehdään nauramalla maha kippurassa. Ystävät ovat juoksijan parasta vertaistukea. Treenikaverit ovat myös mielettömiä tsemppareita – aina on joku, joka vetää yassojen viimeiset kierrokset kovempaa ja kolkuttelee kantoja maksimitonneissa.



 


Yksinkertaisuutta ja pragmaattisuutta. Olen tyypillinen aikuisiällä juoksuun hurahtanut harratelijakuntoilija. On sykemittaria ja viittä erilaista lenkkaria vauhtilenkeille, peruskestävyyslenkeille ja kisoihin, kunnon kehittymistä seurataan vuosittain tasotestillä, kovimmat treenit vedetään viikottaisissa tapaamisissa maraklubin kanssa ja treeniohjelmakin on juoksuvalmentajan tekemä. Unohtamattakaan sitä, että juoksuvermeitä löytyy melkein jokaiselle päivälle omansa: on kai ihan normaali omistaa kolmekymmentä Buffin huivia ja viidet erilaiset kompressiotrikoot? Jokainen lenkki vedetään sykemittaria vähintään semitiukasti seuraten, välillä pysähdytään nappailemaan Instagram-kuvia kesken lenkkiä ja kotona tutkitaan tarkasti Movescountista keskisykkeet ja kilometrivauhdit. Ja tietysti postataan lenkkikuva Instragramiin viidellläkymmenellä juoksuaiheisella hashtagilla varustettuna. Mutta harrastelijalle juoksu itsessään on vapauttavan yksinkertaista, suoraviivaista ja käytännöllistä hommaa! Vaatteet niskaan, lenkkarit jalkaan ja tossua toisen eteen. Juoksu ei ole aikaan ja paikkaan sidottu harrastus: olen juossut niin aamuviideltä kuin keskiyölläkin – ja ihan sama olenko ollut Honolulussa vai Äkäslompolossa. Valitsin aikanaan juoksun juuri sen käytännöllisyyden vuoksi.



 


Haasteita. Minua edelleen aika ajoin harmittaa, että jouduin lopettamaan kilpahiihdon liian aikaisin. Olisin aivan satavarmasti nauttinut kilpaurheilijan elämästä ja todennäköisesti pärjännyt mukavasti kansallisella tasolla. Juoksu on sopivan haasteellinen harrastus, jolla todistan itselleni, että ”I can do it”. Olematon juoksutausta takaa vielä sopivan reteät tulosparannukset, jotka edelleen ruokkivat kunnianhimoa ja lisäävät nälkää kohti vielä parempia tuloksia. Aikanaan järjestin lukio-opiskelut siten, että pystyin harjoittelemaan tarvittaessa kahdesti päivässä – nyt pohdin kuumeisesti, miten saan minimoitua työrasitukset.



 

Flow’n metsästystä. Juoksun flow’n saavuttamisesta on tullut minulle yhdenvertainen tavoite kympin ja puolimaratonin ennätysten parantamisen kanssa. Olen addikti, endorfinisti, täydellisen flow-tilan metsästäjä. Juoksuvuosia on takana kolme ja homma on vähitellen muuttunut jopa helpoksi – yleensä minä hallitsen juoksua eikä toisin päin – mutta flow’n löytäminen on osoittautunut lähes ikuisuusprojektiksi: tanssiessa tai spinningissä flow löytyy melkein etsimättä, mutta juoksun osalta vastaavat endorfiiniöverit olen päässyt kokemaan vain kerran marraskuisella Halloween Runilla. Etsintä siis jatkuu.






Ai niin, se nilkka. Vaiva parani magneettitutkimuksella ja jälkikäteen analysoin kivun johtuneen uusista Racereista ja kaksinkerroin jääneestä iltin reunasta. Olen aivan kuin potilaani: olen parantanut aika monta pitkittynyttä päänsärkyä sulkemalla pois potilaan pelkäämän aivokasvaimen tai aivoverenvuodon tietokonekerroskuvauksella. Nyt oli aika lopettaa oman mielen temppuilut ;)

Mitä juoksu sinulle merkitsee?

Tällä kertaa syvemmissa vesissä,
Laura <3


Kommentit

  1. Laittaisitko MM-95 lätkämuistosi blogiini, jos viitsit, ja jos sellainen löytyy. Kiitos! Olisi kiva saada joku kommentti.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit