Helsinki City Trail - 12 km polkujen lumoa (ja yksi kaatuminen)!

En nyt tiedä mistä nämä puheet ylimenokaudesta saivat alkunsa. Münchenin jälkeen pinnistelin kovasti ja pysyin poissa lenkkipoluilta. Enemmän minua viehätti Chrissie Wellingtonin elämänkerta ja Saksasta ostetut kolme Jelly Beans –pussia. Facessa järjestetty arvonta sekoitti kuitenkin pyhiksi julistetut lorvailusuunnitelmat ja perjantai-iltana löysin itseni Olympiastadionilta noutamassa kauden ties monetta kisanumeroa. Edellisviikolla olin onnistunut voittamaan Intersportin järjestämässä arvonnassa itselleni paikan Helsinki City Trailille. Pohdiskelin osallistumista jo pitkin syksyä, koska maaliintulo Olympiastadionille olisi viimeinen mahdollisuus päästä nauttimaan Stadikan ihanasta tunnelmasta. Arvontavoiton myötä päätös oli yksioikoinen. Matkaa tosin vatvoin viime hetkeen saakka: 12 km vai 21km? Lopulta viimeinen järjenhiven päässäni sai äänivallan ja puolimaratonin jälkimainingeissa ymmärsin rastia 12 km ilmoittautumislomakkeeseen.

Valmistautuminen polkujuoksukisaan oli yhtä pedantti kuin kauden kolmeen aikaisempaan pöpelikkökisastarttiin Vierumäellä, Levillä ja Pyhällä. Münchenin jälkeen en juossut metriäkään ja perjantai-iltana joogasin kaksi tuntia. Kisanumeron onneksi muistin hakea joogaeuforiasta huolimatta.

Lauantaina heräsin aamukahdeksan jälkeen ja kurkistus verhojen raosta merelle päin sinetöi aamun suunnitelmat: viidessä minuutissa olin juoksuvalmiina aamulenkillä. Aamu oli kaunis! Meri oli peilityyni, horisontti kajasti vaaleanpunaisena ja hento usvakerros leijui merenpinnan yläpuolella. Juoksentelin kameran kanssa Uutelasssa ja samalla tein kevyitä avaavia venytyksiä. Viiden juoksutaukopäivän jälkeen olikin mukava saada kroppaa hereille. 





Aamulenkiltä kotiuduttuan muistin vilkaista kelloa: starttiin oli vain hieman alle kolme tuntia. Aamupalaksi blendasin tuhdin suklaa-banaani –smoothien, josta kilojouleja ei todellakaan puuttunut. Pikaisesti pakkasin lämpimät vaihtovaatteet reppuun ja höntsäsin bussipysäkille. Airbusin sijaan sain körötellä kisapaikalle ihan tavallisella bussilla.



Bussi tipautti minut kyydistä keskelle kisakeskusta Paloheinään vajaa tunti ennen starttia. Ihan ummikkona en ollut liikenteessä ja reittikarttaa tutkittua tiesin, että tähän juoksuun ei lähdettäisi huonoilla alkuverkoilla: ensimmäiseen kilometriin mahtui kahdesti Paloheinän mäen huiputus. Olisi ihan oma valintani kuinka mukava kisan startista tulisi: kylmillä lihaksilla olisi todella hapokasta kyytiä tarjolla. Höntsäilin vartin verran iso reppu selässäni ja lyhyen verkkalenkin jälkeen jäin jäähallin nurkille veivaamaan koordeja ja lyhyitä venytyksiä. Olo oli kevyt lepopäivämaratonin jälkeen. 




Vein repun tavarasäilytykseen ja jatkoin verkkailua reippaammalla juoksulla. Pakolliset poseeraukset hääräsin tällä kertaa MM-mitalistin kainalossa, hih! Lähtökarsinassa vaihdoin muutaman sanan työkaverini Toven kanssa ja lähtöviivalla bongasin samassa valmennusryhmässä treenaavan Ninan. Harjoitusvauhtien perusteella tiesin, että Ninan peesiin ei kannattanut ihan suoraan ampua tai noutaja tulisi ennen ensimmäistä kilometrikylttiä.



Tällä kertaa emme lähteneet paukusta tai mistään muustakaan kanuunanlaukauksesta liikkelle vaan kauittimista kajahti ”juokse!” Pari sekuntia sudin paikalla, kun blondi ei meinannut ymmärtää imperatiitiivin merkitystä. Lähdin kohtuullisen maltillisesti matkaan – tavoitteeni oli olla oksentamatta ensimmäisen kilometrin aikana - ja vajaan sadan metrin alkukiihdytyksen jälkeen ampaisimme kohti Paloheinän huippua. Ensimmäinen nousu meni sutjakkaasti ja pelkästään tiukimmassa töppyrässä otin muutaman kävelyaskeleen. Nousun jälkeen kurvasimme vauhdilla rinteen toista puolta alas ja tiukan käännöksen jälkeen kiihdytimme jälleen kohti huippua jyrkintä rinnettä pitkin. Kannustusjoukoista tuli käsky by Koutsi-Nummela käyttää enemmän käsiä rytmittämään juoksua. Yes, ohje auttoi – miten nuo valmentajat ovatkin aina oikeassa? Asicsit sutivat mudassa ja havuja huhuillen könysin kohti huippua. Harvoin ensimmäisellä kilometrillä sykkeet ampaisevat 186:een mutta tällä reissulla tuli sekin koettua. Mudassa liukastelu jatkui alamäessä, mutta pääsin yhtenä kappaleena ja ehjin nilkoin polkuosuudelle.

Kuva: Kari Poppis Suomela / Helsinki City Trail


Reitti oli todellista polkujuoksua ja kiertelimme metsään tallaantuneita juurakkoisia polkuja ja kalliopätkiä Paloheinästä Pirkkolaan ja edelleen Keskuspuistoon. Ulkoiluteitä ei ollut kuin lyhyitä pätkiä, joten maanteillä juoksemaan tottuneena minulle ei ollut helppoja vauhtipätkiä tarjolla. Olin ihan lähtöryhmäni kärjessä ja Ninan selkä vilkkui edessäni. Reipas aloitusvauhti jatkui metsässä ja kokeneemmat polkujuoksijat opetttivat minulle millaista vauhtia poluilla voi pitää. Stravasta jälkikäteen tsekkasin, että vauhdikkain kilometri taittui ajassa 4:42/km! Vuosi sitten Amsterdamin puolikkaalla en juossut yhtäkään kilometriä moista kyytiä! Sykkeetkin olivat vauhdin mukaiset ja jatkuvasti yli 180/min. Omalla tavallaan juoksu oli helppoa, vaikka vauhti oli hurja ja sydän-keuhkopuoli haukkoi henkeä paljon kovemmilla kierroksilla kuin viikko sitten Münchenin kaduilla. Noin 5 km kohdalla Pirkkolassa reitillä oli harmillinen pummi merkinnässä ja juoksimme koko letka parikymmentä metriä harhaan. Harhaanjuoksu sekoitti letkan järjestyksen ja pääsin suoraan naisten kärkikaksikon peesin, jossa pystyin roikkumaan pari kilometriä lisää vauhdinpitoa opiskellen. Nuo kilometrit olivat tietyllä tavalla itselleni polkujuoksun viattomuuden ajan loppu – näiden kilometrien jälkeen en enää osaa lähteä poluille rennosti loikottelemaan.

Mitkä maisemat Helsingissä! Henri Ansion vauhtia / kuva: Karri Jalava/HCT 


Ensimmäiset kilometrit olivat rankimmat alun mäki-iloittelun vuoksi. Vitosen jälkeen juoksutuntuma keveni, kun kroppa oli kunnolla lämmin ja maitohapot ymmärsivät olla jäämättä asumaan lihaksiin. Naisten kärkikaksikko karkasi minulta vaativammalla kalliopätkällä ja jäin jatkamaan matkaa yksin parinkymmenen metrin hajuraon päähän. Reitinohjaajia oli kaikissa risteyksissä ja osalla oli omat lehmänkellot mukana kannustushärpäkkeinä. Reitti oli Pirkkolan jälkeen kallioinen ja välillä kiipesimme nelivedolla jyrkimpiä rinteitä ylös. Nousuissa jopa saavutin kärkikaksikkoa, mutta vauhdikkaammilla osuuksilla jäin metri kerrallaan. Kasin kohdalla päätin, että roikkuisin kolmannella sijalla vaikka mikä tuli – takaraivossa kummitteli München ja ne 13 sekuntia, jotka jäivät minun ja New Yorkin marapaikan väliin.

Noin yhdeksän kilometrin kohdalla nousimme jälleen yhdelle kalliotasanteelle ja tunsin, kuinka kylmän yön jälkeen kallio oli vielä märkä ja todella liukas. Ehdin hieman hidastaa vauhtia, kunnes ”shit hit the fan” eli suomennettuna polvi otti äkäistä lähikontaktia kallioon. Jalkani lipesivät liukkaalla kallionharjanteella ja jotenkin tupelsin kallioon molemmat polvet edellä ja vasemman kädenkin onnistuin heittämään soppaan mukaan. Lopulta luisuin vajaan metrin korkeudelta kallionreunalta polulle. Oikeaan polveen sattui niin hemmetisti, että suusta tuli painokelvotonta tekstiä kuin tykin suusta. Merimiesmäisesti sadatellen jatkoin melkein heti juoksua  - tai siis jotain kaukaisesti juoksua muistuttavaa liikehdintää. Eihän juoksusta tullut mitään, kun polvet olivat tulessa. Takanani iskuetäisyydellä juossut nainen kiirehti paikalle ja jäi kyselemään vointiani ja pystyinkö jatkamaan. Iso kiitos huolenpidosta, Reetta! Hätistin juoksijattaren jatkamaan matkaansa – olihan hän nyt palkintosijoituksessa kiinni! Takaani tuli vielä toinen naisjuoksija ja jäin kiukuttelemaan viidennelle tilalle. Kiviä en sentään jäänyt potkiskelemaan, kun polviin sattui liikaa. Kilometrin verran juoksu oli surkeantuskaisaa ja vitosen kilometrivauhtiin tuli kaatumisen vuoksi melkein puolitoistaminuuttia lisää. Toisaalta könyämisen vuoksi jouduin hidastamaan vauhtia ja adrenaalihuuruista huolimatta sykkeet putosivat alle anaerobisen kynnyksen. Elimistö sai tavallaan lepoa, jos oikein positiivisesti ajattelin. Onneksi Run Festissä samassa joukkueessa kanssani juossut Sami sattui myös paikalle ja tsemppasi minut jatkamaan matkaa parilla hyvin valitulla sanalla.

Kohti maalia!


Kipu vaimeni vähitellen siedettäväksi ja kilometrin nilkutuksen jälkeen pystyin lisäämään uudelleen vauhtia. Jyrkkää kalliopätkää kivutessani huomasin, että saavutin edelläni juoksevaa naista. Alamäessä en voinut kuin ihastella naisen todella sulavaa juoksua. Tuloslistaa lukiessani ymmärsin kanssajuoksijan kauniin tekniikan salaisuuden: edelläni juossut nainen oli suunnistuksen maailmanmesteri Reeta Kolkkala. Seuraavalla nousupätkällä nousin jälleen neljännelle tilalle ja niillä sijoilla jatkoin maaliin saakka. Olin todella odottanut maaliintuloa Stadikalle, mutta reissussa rähjääntyneellä juhlafiilis oli kaukana. Lönkottelin maaliin viimeiset sata metriä ja maalisuoralla melkein kävelin viimeiset metrit. Paras tsemppi oli jäänyt Stadionin ulkopuolelle ja jomotus oikeassa polvessa sai yliotteen. 

Maitojunalla kotiin :)


Maalissa oli onnekseni odottamassa juoksukaverini-huipputsemppari Alexandra, joten iloisessa seurassa en ehtinyt jäädä murehtimaan menneitä. Axu saattoi minut ensiapupisteelle, jossa sain kyseenalaisen kunnian olla päivän ensimmäinen asiakas. Tippaletkujen ja ambujen seassa totesin, että eipä tässä käynyt pahemmin. Polvet olivat verillä ja oikean säären yläosaan oli kehittynyt mojova verenpurkauma. Kallio – sääriluunkyhmy –ottelu oli päättynyt sääriluun kirvelevään tappioon. Lisäksi vasemmassa kämmenestä oli kadonnut euronkokoinen läntti ihoa reitin varrelle. Diacorin huipputyypit puhdistivat sotaratsun vammat, sain kylmäpussin polveen, pari Panadolia suuhun, viltin harteille ja juomatarjoilukin pelasi. 


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin


Reilun puolen tunnin lepäilyn jälkeen ensiapupisteellä alkoi olla sen verran ruuhkaa, että julistin itseni parantuneeksi ja köpötin hakemaan repun tavarasäilytyksestä ja samalla reissulla kävin vaihtamassa kuivat vaatteet pukuhuoneessa. Olin varustautunut Stadikka-päivääni hiustenkuivaajaa myöten, mutta tuoreissa teippauksissa en viitsinyt mennä suihkuun.

Lopulta pääsin maalihuollon antimisen kimppuun ja vetelin aikani kuluksi noin kilon suolakeksejä. Jäin nauttimaan kirpsakasta syyspäivästä Stadionilla ja odottelin, että puolimaratoonarit pääsivät maaliin. Ensin maaliviivan ylitti työkaverini Lotta ja pian Lotan jälkeen ihanat Heidi ja Elina tulivat maaliin iloisina käsi kädessä ja hymyt korvissa. 

Ihanat Heidi ja Elina


Vaihdoimme pikaiset kisakuulumiset ja nilkutin parhaani mukaan vauhtikaksikon perässä. Uusia hullutuksia kävimme höpsöttelemässä NUTS:n pisteellä, jossa Heidi ja Elina jo melkein ilmoittautuivat 55 km Pallas-Hetta –kisaan. Itse varmistelin, että perjantain iltakisa oli jälleen ohjelmassa. Ja olihan se – 26 km on juuri sopiva matka minulle. Hieman vaarallisilla vesillä Mondolla tuli liikuttua, kun Lotan puheissa vilahteli 160 km Karhunkierros ja Ninan kertoi kevään kisasuunnitelmiin kuuluvasta Transgrancanariasta. Taidan ostaa Aktia Cupin sarjapassin ihan varmuuden vuoksi, etten ajaudu vahingossakaan liian syvälle polkujuoksuhuumaan.



Lyhyt arvostelu Helsinki City Trailista tulee tässä: JEEEEEE!!! Tapahtuma oli todella iloisella meiningillä järjestetty. Noin 800 juoksijan liikutttaminen tavaroineen Paloheinästä Olympiastadionille sujui kitkattomasti. Reitti oli innovatiivinen ja mielenkiintoinen ja pääsin tutustumaan kotikaupunkiini aivan uudesta vinkkelistä. Ainoastaan Pirkkolassa ja Olympiastadionin viereisillä kallioilla reittimerkinnät aiheuttivat pientä hakemista, mutta ainakin viimeisen kilometrin merkintöjä parannettiin kisan aikana. Ja tieysti Olympiastadion oli todella huikea maalikeskus. Illalla ilmassa oli oikein suuren urheilujuhlan tuntua, kun miesten kisan voittaja päätyi illan Urheiluruutuun saakka. En yhtään ihmettele polkujuoksun hyvää nostetta: tapahtumaa tehtiin selvästi iloiseninnostuneella pöhinällä, tiedotus pelasi, Facebook lauloi kuvavirtaa koko päivän ja YLE oli tapahtumassa mukana molempina päivinä. Loistotyötä!



Kiitos ja kumarrus, Helsinki City Trail!


-Laura

Kommentit

  1. Huippu raportti ja niin siistiltä kuulostava tapahtuma!! :) Onneksi ei käynyt kaatumisessa pahemmin!! Mulla on aika monta kisaa bucket listilla seuraaviksi vuosiksi, jotka oon tänä vuonna missannut... ja odotan niin paljon, että päästään taas yhdessä fiilistelemään tapahtumiin! <3 Kiitos tunnelmien välittämisestä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Karoliina :) Päivä oli kaikista kommelluksista huolimatta hauska ja varsinkin mahtava reitti teki tapahtumasta ainutlaatuisen. Itsellänikin toivelista kasvaa kovaa vauhtia, mutta tästä keväästä oppineena ensi vuonna puolikkaita on huomattavasti harvempaan tahtiin kuin aikaisempina vuosina ja kotikisoissa taidan tyytyä kannustajan rooliin. Kesällä sitten mellastelua Lapin tuntureilla ja loppusyksystä joku vauhdikas puolimara. Kyllä me jo ensi syksyksi keksitään jotain jäynää!

      Poista
  2. Näitä sun kisaraportteja on kiva lukea! :) Sun kausi on ollut mielestäni aika mahtava, pienet aallonpohjatkin kuuluvat asiaan... Niistä noustaan aina vahvempina kuin sinne on menty!
    Sellaista olisin kysellyt, että mitä sun kisa-aamujen smoothie pitää sisällään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Maikku, kiitos ihanasta kommentista :)

      Kisa-aamujen vakiosmoothieksi on muodostunut suklaa-banaanismoothie. Laitan smoothieen pari jäistä banaania, Puhdistamon suklaasmoothiejauhetta, vettä, kookosvesijauhetta (tai kookosvettä, jos on kotona) ja Four Sigma Foodsin Sport-juomajauhetta yhden pussillisen (toimii hyvänä boosterina ennen kisoja ja kovia treenejä!). Välillä heitän mukaan jugurttia, pari mintunlehteä, macaa, guaranaa, lehtikaalia - varioin reseptejä fiiliksen mukaan. Muina kuin kisa-aamuina lisään smoothieen myös Sun Warriorin proteiinijauhetta ja psylliumia, mutta kisa-aamuina teen minimalistisemman version vatsavaivojen välttämiseksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit