Berliinin puolikas – kisa, jonka päätteeksi lenkkarit lensivät roskiin

Huhuh. Kai tästäkin reissusta on yritettävä oksentaa kisaraportti, vaikka reilusta 21 kilometristä ei jäänyt kuin mustapekka käteen. Sunnuntainen aamulenkki Berliinin baanoilla oli epätoivoinen henkien taistelu ja juoksijan via dolorosa.

Kevään lyhyt ja ytimekäs kisakausi starttasi viikonloppuna Berliinissä. Blogia kirjoittaessa istun koneessa matkalla kohti Helsinkiä. Maaliintulosta on kahdeksan tuntia, joihin on mahtunut itkua, voimatonta raivoa, epäuskoa ja enemmän tai vähemmän analyyttistä hiustenhalkomista.

Berliiniin valmistautuminen sujui maaliskuun puoliväliin aivan mahtavasti. Varsinkin Barcelonassa vietetty neljän päivän juoksuloma antoi lenkkareihin iloisenkepeän boostin. Olin kaikesta tekemisestä satavarma – vain taivas oli rajana. Henkisesti paluu Barcelonasta takaisin Suomen harmaaseen loskaan otti koville, mutta yhteistreeneistä sain lisätsemppiä. 

Tiukan treenirypistyksen päätteeksi päädyin toikkaroimaan yhteistreeneissä 12 kilometrin mäkitreenin nastakengissä – asfaltilla. Treenien seuranneiden pohjejumien kanssa sain kamppailla muutaman todella tuskaisen hieronnan ajan. Töissäkin päivät olivat haipakkaa, joten palautuminen oli niin ja näin. Välillä treeni kulki kuin unelma, mutta seuraavana päivänä juokseminen tuntui yhtä lennokkaalta kuin olisin raahannut kahta betoniporsasta perässäni. Onneksi kalenterissa oli kaksi vapaapäivää täydellisessä turistimoodissa ennen starttia ja hyvänä palautujana odotin ihmetoipumista.

Valitettavasti kaikki kortit eivät olleet omissa käsissäni. Matkapäivän aamuna heräsin aamuneljän jälkeen naapurista kuuluvaan meteliin. Edellinen vuokralainen oli saanut häädön seitsemän viikkoa aikaisemmin meluhäiriöiden vuoksi eivätkä uudet vuokralaiset taida olla pekkaa pahempia. Töiden takia unet olivat jääneet jo edellisinä öinä liian lyhyiksi eikä neljän tunnin unet parantaneet tilannetta. Silmät ristissä aamukoneeseen ja kohti Berliiniä! 

Alkuperäisenä suunnitelmana oli suunnata heti saapumisen jälkeen expoon numerolapun hakumatkalle, joten en ollut pyytänyt hotellista aikaista sisäänkirjautumista. Pari tuntia nuokuin happamana hotellin aulassa. Onneksi harvinaisen messevät aprillipilat nostivat suupielet lopulta kohti korvia ja raahasin snadisti piristyneen naamani expoon.

Viimevuotinen expoalue Tempelhofin kentällä oli muutettu turvapaikanhakijoiden hätämajoitustiloiksi, joten tällä kertaa expo järjestettiin huomattavasti pienemmissä tiloissa Station Berlinissä. Viime vuonna pääsin expoon vasta lauantaina ja numerolapun jonottamiseen meni puolisen tuntia. Nyt sain purjehtia tiskille suorinta tietä kulkematta lähtöruudun kautta. Innostuin jopa pöljäilemään kameran edessä. Selvisin ulos ilman ostoksia, joten olin todella epäkunnossa...

Näyttelyvierailun jälkeen tein sivistyneen kävelylenkin läheisessä puistossa ennen kuin suuntasin kaupan kautta hotellille. Illan käytin täydelliseen laiskotteluun ja intauduin vihdoinkin postaamaan kovalevyllä lojuneet blogikirjoitukset.

Illasta kuukahdin jo hyvissä ajoin. Matka höyhensaarilla jäi kuitenkin lyhyeksi - jo hieman liiankin tutuksi tullut bileälämölö herätti minut puolen tunnin unien jälkeen. Yey, a penthouse party! Pinna oli todella kireällä ja jokseenkin ärtyneenä tepastelin respaan. Minulle tarjottiin mahdollisuutta muuttaa uuteen huoneeseen. Siis kamat kasaan klo 22:30 illalla? Päätöksentekokykyni oli hyttysen tasolla edellisyön valvomisen vuoksi enkä fyysisesti olisi edes pystynyt pakkausoperaatioon – kiitos pienen melatoniiniannoksen. Onneksi puolentusinaa brittimiestä lähti nauttimaan Berliinin yöelämästä ja ymmärsivät juhlia itsensä siihen kuntoon, etteivät aamubileet irronneet.

Lauantaina olin jo fyysisesti elävien kirjoissa ja lähdin kartoittamaan uutta kotikatuani. Kahdenkymmenen metrin säteellä oli kaksi ihanaa kahvila-ravintolaa, joiden listat pullistelivat smoothieita, chiapuddingeja ja tuorepuristettuja mehuja. Lähikauppana oli paikallinen Ruohonjuuri. Ihanan inspiroivaa! Mitten Lululemonkin oli aivan kulman takana, mutta onneksi bongasin suosikkikauppani vasta sunnuntaina, jolloin luottokortin turma piti ovensa lukittuina.

Pakkasin lounaan mukaan Dalumasta ja suuntasin keskusta ulkopuolelle kauniiseen puutarhaan ”Gärten der Welt”, jossa pääsin parin kilometrin kävelyllä vierailemaan niin balilaisessa kuin japanilaisessakin puutarhassa. Kirsikankukista ei ollut kuin pulleat nuput tarjolla, mutta koristeomenapuut kukkivat upeasti ja magnoliat valmistautuivat myös väriloistoonsa. Mieli oli heti täynnä ihania New Yorkin muistoja kahden vuoden takaa! 

Lyhyen turistifiilistelyn jälkeen suuntasin kiltisti takaisin hotellille. Kotimatkalla nappasin mukaan välipalaksi ihanaa kookosjugurttia ja päivälliseksi hain Dalumasta ison smoothiekulhon, tölkillisen tuorepuristettua mehua ja riisikakkuja. Illalla kävin juoksemassa lyhyen verkkalenkin Brandenburg Torin kautta Siegessäule-muistomerkille. Viimevuotiseen tapaan Tiergartenissa venyttelin kevyesti ja juoksin reilun 3 minuutin kevyesti kiihtyvän vedon. Pitihän sitä puolimaravauhtia käydä hieman kutittelemassa.

Illalla sättäsin uuden soittolistan kanssa turhan myöhään, mutta uni tuli nopeasti. Olin varustautunut yöhön korvatulpin. Tarina alkaa toistaa itseään, mutta puoli kuuden jälkeen heräsin jälleen järkyttävään töminään ja humalaiseen älämölöön. Penthouse oli taas vauhdissa. Toinen korvatulppa löytyi tyynyn vierestä. Tähän herätykseen paloi allekirjoittaneen pinna ja samalla katkesi kamelinselkä. Aika paljon siihen vaadittiinkin.

Kisa-aamu ei saanut parasta starttia. Kolmatta kertaa reilun kahden vuorokauden aikana nostin leuan ylös, hännän pystyyn ja keräsin murenevan kisaitseluottamuksen. Olin tehnyt tähän päivään saakka valmistautumisen niin hyvin kuin osasin eikä sitä muutama itsekäs idiootti voisi pilata. Kevyen aamupalan jälkeen höntsäsin kahden kilometrin matkan lähtöalueelle ja matkalla tein vakioverkaan kuuluvat koordit ja liikkuvuustreenit. En ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten kymmenessä minuutissa olin jättänyt repun varustesäilytykseen ja luovinut tieni ruuhkan läpi lähtökarsinaan. 

Pääsin mukavasti liikkeelle toisessa lähtöryhmässä (tavoiteaika 1:29-1:39) ja toisin kuin viime vuonna lähtö tapahtui saksalaiseen tapaan täsmällisesti.

Pidän Berliinin reitistä, koska se on 100% asfalttia, tasainen ja 90 asteen mutkiakin on vain kourallinen. Aivan täydellinen reitti hyvällä tavalla monotonisen juoksuflow’n metsästämiseen. Kilometrit seurasivat nopeasti toisiaan ja ajat olivat tasaisesti 4:25-4:30/km pinnassa. Branderburger Torilla kuulin kaimani Juoksujalkaa-Lauran pro-tason kannustukset - kiitos Laura! Juoksu oli helppoa ja sain juosta 99-prosenttisesti omaa juoksuani. Ensimmäinen vitonen 22:13 ja toinen 22:14 tasaisen vauhdin taktiikalla.

lähde: Berliner Morgenpost

Sitten tuli puoliväli enkä enää jaksanutkaan. Jalat harasivat vastaan kuin olisin juossut viimeistä kahta kilometriä. Vastatuulikin puhalsi, mutta sitä tiesin odottaa. Itseluottamukseni oli vastoinkäymisten vuoksi haavoittuvainen. Yritin keskittyä omaan juoksuun. Hain voimaa musiikista. Kürfurstendammilla kannustus oli mahtavaa ja iPodin tsemppaamana sain pirstalaisen mielenmaiseman liimattua kasaan. Kolmas vitonen oli silti pelottavan hidas 22:44.

Musiikin avulla sain itseni taas vauhtiin. Yritin metsästää hyvää peesiselkää, mutta roikkumiseni jäivät lyhyiksi – en vain kestänyt vauhdissa mukana. Kilometriajoissa oli itselleni epätyypillistä heittelyä 4:20-4:30/km skaalalla. 17 km kohdalla pystyin kiristämään ja loppuvetoa jaksoin reiluun 19 kilometriin. Ennen toiseksi viimeistä kilometrikylttiä tuli totaalinen stoppi. Juoksin kisan hitaimman kilometrin 20-21 km välillä 4:35/km, vaikka maalisuora oli aivan nurkan takana. Kääntyessäni maalisuoralle peli oli pelattu. Aikaa oli kulunut yli 1:34 eikä oikeastaan millään muulla ollut väliä. Minusta ei ollu edes loppukiriin ja molemmat jalat oli tiukasti pultattu asfalttiin. Pyyhkäisin kisapaitaa enkä tuntenut mitään rintakehästä alaspäin. Rahjustin maaliviivan yli. Lääkäri tsekkasi vointia silmä kovana ja heilutteli sormea silmieni edessä – taisi siellä olla joku kotona. En muista missä järjestyksessä reaktiot tulivat: hirveä väsymys, vielä pahempi tyhjyys ja lopulta kiukku. Numerolappu lensi mellakka-aidan taakse ja kolmen vesimukillisen jälkeen olin maalialueelta ulkona. Varustesäilytyksessä tajusin, että  numerolapun irtirepiminen ei ollut päivän paras päätös, mutta onneksi kolme ensimmäistä numeroa riittivät reppulotossa eikä kisassa tainnut olla muutenkaan kovinkaan monta suomalaisella sukunimellä varusteltua Doktoria.

Vaihdoin vaatteet pikavauhtia ja suuntasin kohti hotellia. Matkalla nakkasin kisakengät roskiin. Olin kurkkuani myöten täynnä koko kaupunkia ja halusin vain kotiin.

Päivän suoritus riitti 1:34:53 aikaan. Siinä on tasan 53 sekuntia liikaa: päivän agenda oli juosta New Yorkin maratonin tulosraja rikki. Tavoitteessa epäonnistuin eikä siitä sen enempää. Tiedän, että jonain toisena päivänä alle 1:34 aika on täysin mahdollinen. Tänään ei ollut se päivä. 

Valmistautumisen osalta minun olisi pitänyt rauhoittaa kisaa edeltävä viikko töiden osalta. Ulkoiset häiriötekijät olivat enemmän tai vähemmän vaikutusvaltani ulkopuolella, mutta valmiiksi paremmin levänneenä olisin pystynyt suhtautumaan vastoinkäymisiin rennommin. Nyt lepääminen ja palautuminen olivat liikaa kiinni viimeisistä päivistä. Ja kun homma alkaa mennä päin mäntyä, mieltä on vaikea estää seuraamasta perästä. Oli tämäkin oppitunti.

Onneksi jo kotona ja uutta motivaatiota metsästäen,
Laura