Corenaiset satumaisissa Lapin maisemissa

Helmikuussa sain viettää kolme ihanaa päivää Lapissa. Ystäväni Kirsin kanssa olemme matkanneet Ylläkselle perinteiselle Corenaisten hiihtoreissulle jo viimeiset viisi vuotta. Reissu on se, joka tungetaan kalenteriin vaikka puoliväkisin – ja viimeistään syyskuussa.

Minussa asuu jostain kumman syystä pieni Lapin hullu hiihtäjänainen. Juniorina harrastin kilpahiihtoa ja pääsiäiset vietin perheeni kanssa Torniojokilaakson hiihtokisoja kierrellen Torniosta aina Ylläkselle saakka. Lapin-kärpänen (vai hyttynen?) puraisi oikein kunnolla Saariselällä, jossa vietin maagisen juhannuksen. Yötön yö oli surrealistinen ja koko päivän kestänyt maastopyörälenkki tuntureilla hurmasi minut täysin. Olin 15-vuotias.

Matka Ylläkselle alkoi nuhaisissa tunnelmissa, kun löysin flunssaisen ystäväni lentokentältä. Airbus oli täynnä viikonlopun viettoon suuntaavia miesporukoita ja Karhun kulutukseen tuli valtakunnallisesti äkillinen piikki. Koneen etuosaa palvelikin kaksi karskimmanpuoleista stuertti-järjestyksenvalvojaa. 

Bongaa minun juoma!

Uneliaan bussimatkan päätteeksi löysimme itsemme Äkäslompolosta. Lunta oli satanut parikymmentä senttiä ja ”pienen viikonloppulaukkuni” roudaaminen mökille kävi funktionaalisesti lihaskuntotreenistä. Viime vuoden nilkkavaivoista viisastuneena raahasin mukanani täyden setin hiihto- ja juoksukamoja ja matkalaukun koko oli hilpeyttäherättävä (ainakin miespuolisessa ystävässäni). Aito sportfashionista ei tietenkään voi hiihtää ja juosta samoilla varusteilla!

Perjantaiaamu starttasi uneliaasti. Kirsi taisteli flunssaa vastaan ja päätimme, että viikonlopun mahdolliset hiihdot hiihdetään omia latuja. Puolenpäivän aikaan astuin harmaaseen maisemaan. Uutta lunta oli satanut reippaasti ja tuoreella lumella luisto ei ollut kehuttava. Onneksi maisemat olivat sitäkin upeammat. Lumi on kuorruttanut puut paksuun ja raskaaseen lumivaippaan ja ajoittaiset kovat tuulenpuuskat aiheuttivat paikallisia lumimyrskyjä ladulla. Nautiskelin hiljaisuudesta.

Laskettelin ensin Velhonkodalle ja sieltä jatkoin pitkän nousun kohti Tunturijärveä. Seuraavassa alamäessä sain vain haaveilla kevään hirmuvauhdeista uuden lumen nitistessä suksien alla. Ensimmäisen 20 kilometrin jälkeen pidin rauhallisen tauon Luosujärven majalla ja boostasin itseeni uutta virtaa kaakaolla ja kahvilla.

Breikin jälkeen alkoi ehdottomasti työteliäin osuus: nousu takaisin kohti Tunturijärveä. Pitkän ja raskaan nousun jälkeen päätiin suunnata Ylläksen ympäri. Tuuli yltyi ja latu oli oksista ja naavasta roskainen. Pehmeä latupohja antoi periksi ja sain tosissani tehdä töitä päästäkseni eteenpäin. Nousin Kahvikeitaalle kovassa tuulessa ja jatkoin kohti pohjoista. Aukeilla tuuli oli pöllyttänyt ladun melkein umpeen ja vastatuuleen puskeminen poltti hartioissa. Parissa vuodessa vartaloni voimasuhteet olivat heittäneet häränpyllyä: jalat jaksoivat mutta ylävartalosta oli puhti poissa. Sain vain haaveilla parin vuoden takaisista tasatyöntö-övereistä.

Vasta-ajettu latu! <3

Kiitollisena kurvasin Latvamajan pihaan ja nautin ansaitun tauon Gatoraden, kahvin ja poroleivän kanssa. Majan isäntä höpisi kuin papupata. Kanssahiihtäjällä oli myös 50 km tähtäimessä ja toivotin hänelle reippaita viimeisiä kilometrejä. Kova tuuli on sulkenut laskettelurinteet ja rinnetyöntekijästä sain hiihtoseuraa  Kesängin maisemiin. Lumipyry oli kerrostanut pari senttiä uutta lunta, mutta hiihdon maistuessa kilometrit taittuvat olosuhteista huolimatta. Lasku Kukaksen rinteitä pitkin oli nautinto.

53 kilometrin hiihtolenkin päätteeksi löysin reporangan ystäväni sohvalta. Jääkaappi ammotti tyhjyyttään, joten nöyrästi vedin vielä lenkkarit jalkaan ja hölkötin vastatuuleen pistävässä lumipyryssä kahden kilometrin matkan Jounin kaupalle. Paluumatkan osoitin tukeni kiitollisena paikalliselle taksiyrittäjälle.

Lauantai heräsi edelleen harmaanutuisena. Lumisade oli jatkunut koko yön ja reittivalinta oli helppo: suuntasin sukset sinne missä oli ajettua latua. Äkäsjärven jäältä suunnistin kohti kauniin Kuerin rinteitä, joilla sain hiihtää upeassa talvisessa ihmemaassa. Pilvipeitekin repisi ja bongasin palan sinistä taivasta. 

Venhonkodalta jatkoin helpompaa reittiä kohtia Luosua, jolla fiilistelin jälleen lyhyen tauon. Reilun viiden kilometrin matka Aurinkotuvalle sujui vielä hyvällä tsempillä, mutta sitten tuli seinä vastaan: lumisade yltyi pyryksi ja jouduin hiihtämään muutaman kilometrin vastatuuleen. Ylläsjärvellä lumisade taukosi. Kiitollisena tervehdin vasta-ajettua latu-uraa, mutta ilo oli ennenaikainen: vasta-ajetulla baanalla luisto oli olematon. Henkinen draivi hyytyi kuin Lasolin kesäversio talvipakkasessa. Parin kilometrin välein pysähtelin tsemppaamaan itseäni Northforcella ja energiapatukoiden maagisella voimalla. Sadattelin mielessäni ja huutelin lentokelien perään. Lopulta en tiennyt hiihdinkö ylä- vai alamäkeen – mihinkään suksi ei luistanut. Lopulta taapertamiseen meni niin pitkä aika, että kaikki lupaavat taukopaikat olivat sulkeneet ovensa aika päiviä sitten. Hämärtyvässä illalla taistelin itseni puuromaista latua pitkin kohti Äkäslompoloa. Viimeinen nousu meni apinan raivolla laput silmillä. Parhaimmillaan hiihtäminen on nautinto, mutta lauantain lenkki oli kuin umpihangessa tarvottu pitkis – meno oli tasan yhtä lennokasta!

Täydellisen henkisen uuvahduksen välttämiseksi whatsappailin itselleni sunnuntaille hiihtoseuraa Leviltä. Kaverini Andren kanssa suuntasimme ensin Kesängille ja sieltä edelleen Lainion ja Pyhätunturin ympäri. Kaksi kilometriä reitistä oli vielä ajamatonta, mutta alusta oli painunut yön aikana yllättävän napakaksi. Loivassa alamäessä laduttomuus ei haitannut. Latukoneen liikkeet olivat tiukassa seurannassa mobiilikartalla ja tiesin, että latukone tulisi jossain vaiheessa meitä vastaan. Ja pian tuttu hurina kuuluikin mutkan takaa ja tuulettelin terveiset latukoneen kuljettajalle. Syöksyin neitseelliselle baanalle. Mutta ilo oli jälleen ennenaikainen. Latukoneen jäljiltä lumi ei ollut ehtinyt painua juuri nimeksikään: sukset upposivat 10 senttiä ja sauvat tuplasti enemmän pehmeään lumeen. Jälleen alamäestä tuli ylämäki ja tasaisella tarvoin tähtihetkenäni ankkaa – tai sitten olen todella huonossa kunnossa. 

Matkan edetessä alusta parani ja loiva nousu Kotamajalle sujui toverillisessa hengessä. Kotamajalla parkkeerasimme sukset riviin ja unohdimme itsemme yli tunniksi kahvi-leipä-muffinssitauolle. Andre hoiti syömispuolen ja kihersin tyytyväisenä: edessä oli seuraavaksi pala parasta Lappia eli nousu Kukastunturille.

Nousu Kukaksen rinteillä talvisessa ihmemaassa

Kahden päivän odottelun jälkeen latukone oli vihdoinkin päässyt Kukakselle ja meitä odotti lähes pistämätön latu. En mainitse mitään pehmeästä latupohjasta, ettei juttu ala toistaa itseään. Puurajalla maisema oli jokaisen polttelevan nousumetrin arvoinen. Tykkylumen peittämät puut olivan jylhän surrealistinen näky loputtoman valkoisessa maisemassa. 

Nousu jatkui valkoisessa äänettömyydessä. Andre meni menojaan ja jäin leikkimään kameran kanssa. Huipulta näkymät olivat tavallista yksitoikkoisemmat, kun lumisade nousi takavasemmalta ja peitti näkymät läheisille tuntureille. Lasku alas Kukakselta oli parasta huvipuistomaista ajanvietettä mitä Lapissa on tarjolla – jälleen kerran. Lasku on sen verran hurja, että jopa minä oli tyytyväinen tavanomaista kehnompaan luistoon!

Kukas valloitettu!

Viimeisen päivän lenkki jäi sopuisasti reiluun 30 kilometriin – päivän emäntänä en kehdannut hiihtää vierasta penkin alle – ja lisäksi omat polttavimmat hiihtohimot olivat jo kadonneet edellispäivän urakassa. Kolme päivää ja 130 km hiihtoa todellisessa tuppukelissä oli rankin Lapin reissu tähänastisissa. Haavepalo jäi tällä kertaa haaveeksi, mutta onneksi sain nautti suosikkimaisemistani jo marraskuun vaelluslenkillä. Ensi vuonna uudelleen - ja keväthangille!