Helsinki City Run 2016 – heittämällä puolimaratonieni TOP3:een!
En olisi ikänä arvannut, että ”DNS”-kisasta voisi tulla yksi
hauskimpia juoksutapahtumia! Kisan jälkeen totesin, että HCR 2016 meni
heittämällä puolimaratonieni kärkikolmikkoon. Ensimmäinen puolikas HCR:lla
vuonna 2012 saa pitää kärkipaikkaa vielä pitkään ja viimevuotista Berliinin
puolimaraa en syrjäytä kakkostilalta mihinkään, mutta kyllä HCR 2016
pronssimitalin ansaitsee.
DNS-päätös oli äärimmäisen helppo, koska omassa
kisakalenterissa nökötti tänä viikonloppuna juostava Brooklynin puolikas. Jos
jotain opin viime vuodesta niin kolme puolikasta keväässä oli
allekirjoittaneelle liian tiukka setti. Ehdin palautua kisoista fyysisesti,
mutta mentaalipuolen palautuminen olikin toinen juttu. Tälle vuodelle
kalenteroin tiukan B2B-setin: Berliini ja Brooklyn. Viikko puolikkaiden välillä
on liian lyhyt väli enkä voinut juosta Helsinki City Runia edes pitkiksenä
treenimielessä. Ja sen nyt tietää miten näissä lappujuoksuissa käy - peruskestävyysalueella
en olisi pysynyt sekuntiakaan.
DNS ei tarkoittanut sitä, ettenkö fiilistellyt kisaviikonloppua
euforisessa inspiraatiopilvessä. Töiden jälkeen kurvasin Töölön kisahallille
expoon, jonne olin sopinut treffit Laura-kaimani kanssa. Team Urpo & Turpo
olivat jälleen valmiina uusiin seikkailuihin! Ilman sen tarkempia
treffisuunnitelmia löysin HCR streetteamilaisista myös Karoliinan ja Amandan
Info-pisteeltä ja hetkeä myöhemmin paikalle pölähti myös Katju. Tiimi oli
hetkessä valmis häröilemään pahimmat kisajännitykset pois kameran edessä. Itse
patsastelin expon läpi ”I’m here only for the free goodies” –mentaliteetilla ja
oli superhauskaa nauttia tunnelmasta ilman paineita tulevasta startista. Oma
tehtäväni oli tsempata kavereita ja höpistä parhaat kisatunnelmat @hcrstreetteam
–Instatilille.
Kisapäiväksi sääennuste oli luvannut painajasmaisenkamalaa
keliä: tuulta ja sadetta. Aamu valkenikin harmaana. Kisapäivän perinteitä
kunnioittaen keitin puuroa ja nautistekelin jenkkikokoisen cappuccinon
tuplaespressolla. Ennen kisapaikalle lähtöä hölkkäsin omana treeninä 40
minuutin kevyen PK-lenkin Uutelassa. Sadan metrin juoksun jälkeen ensimmäiset
sadepisarat kuvioittivat asfaltin ja merenrannassa tuuli vein minut melkein
mennessään. Kotona pakkasin reppuun Inov8:n sadetakin ja sadehousut.
Instareportteri oli varmiina säähän kuin säähän.
Rakas ja tunnelmallinen Olympiastadion oli remontissa, joten
kisakeskus oli poikkeuksellisesti evakossa Sonera Stadiumilla. HCR Street
Teamin kautta meillä oli käytössä Soneran pukuhuoneet ja välittömästi pukuhuoneen
nähtyäni totesin, että olympiastadionin ikävä haihtui todella nopeasti. Mikäs
siinä oli sohvilla pötkötellessä ja katsoessa jääkiekkomatsia – ainakin osa
tiimistä otti valmistautumisen erittäin rennosti. Pukuhuoneella tapasin Lauran
ja myös Aksu liittyi seuraamme täydentämään unelmajoukkueemme ”Urpo ja Turpo
feat Jaksuaksu”. Työkaverit olivat ensiaputehtävissä ja jäin tietenkin huonoja
juttuja suoltavasta suustani kiinni. Laura ja Aksu olivat lähdössä
ensimmäisessä lähtöryhmässä, joten hetken hermostuneen hölinän jälkeen
suuntasimme kohti starttia. Lähtöviivalle siirtyminen oli järjestetty tosi
kekseliäästi Eltsun putkea pitkin ja hivenen sateisessa säässä lämpimät
sisätilat tarjosivat aivan loistavan suojan kenkulta keliltä. Eltsussa oli
hauska seurata jengin hermostunutta hyppelyä ja verkkailua. Olen aina miettinyt
kuinka paljon oma kaoottisen-hermostunut kisajännitys näkyy ulospäin.Tuhansien
juoksijoiden ryhmässä fiilis oli kuin nopeutetussa vanhanajan mykkäfilmissä.
Tsemppasin Lauran ja Aksun lähtökarsinaan ja änkesin Vauhtitielle
tallentamaan muistikortille lähtöfiiliksiä. Kärki porhalsi vauhdilla kohti
Töölönlahtea ja kärkikahinoissa vilahti gebardikin. Naureskelin mielessäni,
että taas joku piruparka oli uunotettu polttarijäynänä juoksemaan puolikas
eläinasussa. Hymähdin, että kestäisikö lennokas askel Vauhtitien loppuun. Well,
little did she know. Työkavereistani Paula porhalsi ohi letit viuhuen ja
Lauralle heitin vielä ylävitoset. Kakkoslähtöryhmästä bongasin Tanjan, joka tarjosi
tähtireportterille tyylikkäät poset. Seurasin vielä kakkosryhmän lähdön ja sen
jälkeen olikin aika kipittää Regatan rantaan odottamaan kärjen saapumista.
Ihanaksi yllätykseksi sade ei koskaan alkanutkaan ja sain pakata
sadetakin takaisin reppuun. Regatan rannassa meri oli tyyni, taivas pilvessä,
ilma kevyen sateen jälkeen raikas ja lämpötilakin oli juoksulle aivan
täydellinen. Painajaissäästä tulikin unelmakeli! Kärki tuli ja meni. Parhaat
naurut tarjosi gebardi, joka paineli edelleen hyvävoimaisena kärkikymmenikössä.
Paula saapui melkein puolimatkan pisteelle tosi hyvässä vauhdissa naisten
ykkösenä ja pian Laurakin juoksi tsemppipisteeni ohi aivan hurjaa enkkavauhtia,
jee!
Chillailin hetken reitin varressa ja yritin saada tartutettua edes pieniä elonmerkkejä
tienvarressa töröttäviin muihin katsojiin. Sitkeän hiljaisuuden saattelema
kurvasin hetkeksi aikaa Sibelius-monumentille fiilistelemään kameraan uusia
kuvakulmia ja sieltä edelleen nälkä kurnien takaisin Soneralle.
Kahvipiste
pelasti nälkäisen kannustajan iltapäivän uuvahdukselta ja uusin voimin
kiihdytin maalialueelle. Ehdin sopivasti seuraamaan kärjen maaliintuloa.
Gebardikin aka Henri Ansion loikki maaliviivan ylin miesten sarjan
seitsemäntenä polttariporukan kannustusten saattelemana.
Minun ei tarvinnut viihdyttää itseäni pitkään, kun Laura
porhalsi rennonkovaa maaliin aivan mahtavalla ennätysajalla 1:32! Parin vuoden
aikana olemme kahlanneet puumatrikoissa hapottavat Aktia Cupit, huonosti
kulkevat pitkikset, raastavat Eltsun ratatreenit, rasitusmurtumat ja
räkättäneet-käkättäneet satoja kilometrejä Helsingin kaduilla. Olin jo
onnellinen saadessani maailman parhaan treenikaverin kisaviikoksi seurakseni ja
vielä onnellisempi olin ystäväni mahtavasta juoksusta. 1:30 tulee olemaan tälle
huippunaiselle ihan paperia tänä vuonna! Pian Lauran vanavedessä maaliin
toikkaroi myös Aksu, joka oli hakenut vauhtia melkein meren puolelta
kadotettuaan piilolinssinsä. Toinen mahtava päivän onnistuja oli Street Teamin
Katju, joka paransi puolikkaan ennätysaikaansa seitsemällä minuutilla! Siinä
toinen tuleva puolentoistatunnin puolimaratoonari, yey!
Loppupäivä olikin helpottuneeniloista säheltämistä Lauran ja
Aksun kanssa. Pukuhuoneessa maltoimme käyttäytyä, mutta maalialueella oli niin
sanotusti reikä päässä ja sokka irti. En muista milloin olen viimeksi nauranut
niin paljon kuin seuratessani kavereideni koheltamissa kisanjälkeisessä euforiassa.
Kamerasekoilun keskellä yritin bongata myös Karoliinan maaliintulon, mutta
mammalomalainen oli pinkaissut puolikkaan hurjaa vauhtia, ja ehti viipottaa
huollon läpi. Testimielessä kiersimme Lauran kanssa vielä huollon kautta (samalla
”I’m here for the free goodies” –mentaliteetilla) ja kahvikojun kautta
kävelimme vielä Hakaniemeen.
Kisapäivän jälkeen oloni oli melkein yhtä onnellinen kuin
olisin juossut oman ennätyksen. Huikea kisafiilis tarttui minuunkin, vaikka
omat juoksut jäivät hölkkäilyyn Soneran ja Regattan välillä. Jaettu ilo oli
todellakin paras ilo. Ystävien huikeat onnistumiset ja ennätysjuoksut olivat
todella inspiroivia ja Berliinissä hajonneen pään kokoamisprosessi hyppäsi
jättiloikan eteenpäin. Lauran kanssa ehdimme jutella vähän syvällisempiäkin
juoksusta ja valmennuksesta ja näistä keskusteluista sain kaivattua inspiraatio
ja uskoa omaankin tekemiseen.
AY0005 on pian JFK.lla, joten nyt kone kiinni ja kohti
passintarkastusjonoa, huoh.
In a New York state of mind,
Laura
Kommentit
Lähetä kommentti