Helsinki City Run 2016 – heittämällä puolimaratonieni TOP3:een!

En olisi ikänä arvannut, että ”DNS”-kisasta voisi tulla yksi hauskimpia juoksutapahtumia! Kisan jälkeen totesin, että HCR 2016 meni heittämällä puolimaratonieni kärkikolmikkoon. Ensimmäinen puolikas HCR:lla vuonna 2012 saa pitää kärkipaikkaa vielä pitkään ja viimevuotista Berliinin puolimaraa en syrjäytä kakkostilalta mihinkään, mutta kyllä HCR 2016 pronssimitalin ansaitsee.

DNS-päätös oli äärimmäisen helppo, koska omassa kisakalenterissa nökötti tänä viikonloppuna juostava Brooklynin puolikas. Jos jotain opin viime vuodesta niin kolme puolikasta keväässä oli allekirjoittaneelle liian tiukka setti. Ehdin palautua kisoista fyysisesti, mutta mentaalipuolen palautuminen olikin toinen juttu. Tälle vuodelle kalenteroin tiukan B2B-setin: Berliini ja Brooklyn. Viikko puolikkaiden välillä on liian lyhyt väli enkä voinut juosta Helsinki City Runia edes pitkiksenä treenimielessä. Ja sen nyt tietää miten näissä lappujuoksuissa käy - peruskestävyysalueella en olisi pysynyt sekuntiakaan.

DNS ei tarkoittanut sitä, ettenkö fiilistellyt kisaviikonloppua euforisessa inspiraatiopilvessä. Töiden jälkeen kurvasin Töölön kisahallille expoon, jonne olin sopinut treffit Laura-kaimani kanssa. Team Urpo & Turpo olivat jälleen valmiina uusiin seikkailuihin! Ilman sen tarkempia treffisuunnitelmia löysin HCR streetteamilaisista myös Karoliinan ja Amandan Info-pisteeltä ja hetkeä myöhemmin paikalle pölähti myös Katju. Tiimi oli hetkessä valmis häröilemään pahimmat kisajännitykset pois kameran edessä. Itse patsastelin expon läpi ”I’m here only for the free goodies” –mentaliteetilla ja oli superhauskaa nauttia tunnelmasta ilman paineita tulevasta startista. Oma tehtäväni oli tsempata kavereita ja höpistä parhaat kisatunnelmat @hcrstreetteam –Instatilille.

Kisapäiväksi sääennuste oli luvannut painajasmaisenkamalaa keliä: tuulta ja sadetta. Aamu valkenikin harmaana. Kisapäivän perinteitä kunnioittaen keitin puuroa ja nautistekelin jenkkikokoisen cappuccinon tuplaespressolla. Ennen kisapaikalle lähtöä hölkkäsin omana treeninä 40 minuutin kevyen PK-lenkin Uutelassa. Sadan metrin juoksun jälkeen ensimmäiset sadepisarat kuvioittivat asfaltin ja merenrannassa tuuli vein minut melkein mennessään. Kotona pakkasin reppuun Inov8:n sadetakin ja sadehousut. Instareportteri oli varmiina säähän kuin säähän.

Rakas ja tunnelmallinen Olympiastadion oli remontissa, joten kisakeskus oli poikkeuksellisesti evakossa Sonera Stadiumilla. HCR Street Teamin kautta meillä oli käytössä Soneran pukuhuoneet ja välittömästi pukuhuoneen nähtyäni totesin, että olympiastadionin ikävä haihtui todella nopeasti. Mikäs siinä oli sohvilla pötkötellessä ja katsoessa jääkiekkomatsia – ainakin osa tiimistä otti valmistautumisen erittäin rennosti. Pukuhuoneella tapasin Lauran ja myös Aksu liittyi seuraamme täydentämään unelmajoukkueemme ”Urpo ja Turpo feat Jaksuaksu”. Työkaverit olivat ensiaputehtävissä ja jäin tietenkin huonoja juttuja suoltavasta suustani kiinni. Laura ja Aksu olivat lähdössä ensimmäisessä lähtöryhmässä, joten hetken hermostuneen hölinän jälkeen suuntasimme kohti starttia. Lähtöviivalle siirtyminen oli järjestetty tosi kekseliäästi Eltsun putkea pitkin ja hivenen sateisessa säässä lämpimät sisätilat tarjosivat aivan loistavan suojan kenkulta keliltä. Eltsussa oli hauska seurata jengin hermostunutta hyppelyä ja verkkailua. Olen aina miettinyt kuinka paljon oma kaoottisen-hermostunut kisajännitys näkyy ulospäin.Tuhansien juoksijoiden ryhmässä fiilis oli kuin nopeutetussa vanhanajan mykkäfilmissä.

Tsemppasin Lauran ja Aksun lähtökarsinaan ja änkesin Vauhtitielle tallentamaan muistikortille lähtöfiiliksiä. Kärki porhalsi vauhdilla kohti Töölönlahtea ja kärkikahinoissa vilahti gebardikin. Naureskelin mielessäni, että taas joku piruparka oli uunotettu polttarijäynänä juoksemaan puolikas eläinasussa. Hymähdin, että kestäisikö lennokas askel Vauhtitien loppuun. Well, little did she know. Työkavereistani Paula porhalsi ohi letit viuhuen ja Lauralle heitin vielä ylävitoset. Kakkoslähtöryhmästä bongasin Tanjan, joka tarjosi tähtireportterille tyylikkäät poset. Seurasin vielä kakkosryhmän lähdön ja sen jälkeen olikin aika kipittää Regatan rantaan odottamaan kärjen saapumista.

Ihanaksi yllätykseksi sade ei koskaan alkanutkaan ja sain pakata sadetakin takaisin reppuun. Regatan rannassa meri oli tyyni, taivas pilvessä, ilma kevyen sateen jälkeen raikas ja lämpötilakin oli juoksulle aivan täydellinen. Painajaissäästä tulikin unelmakeli! Kärki tuli ja meni. Parhaat naurut tarjosi gebardi, joka paineli edelleen hyvävoimaisena kärkikymmenikössä. Paula saapui melkein puolimatkan pisteelle tosi hyvässä vauhdissa naisten ykkösenä ja pian Laurakin juoksi tsemppipisteeni ohi aivan hurjaa enkkavauhtia, jee! 

Chillailin hetken reitin varressa ja yritin saada tartutettua edes pieniä elonmerkkejä tienvarressa töröttäviin muihin katsojiin. Sitkeän hiljaisuuden saattelema kurvasin hetkeksi aikaa Sibelius-monumentille fiilistelemään kameraan uusia kuvakulmia ja sieltä edelleen nälkä kurnien takaisin Soneralle. 

Kahvipiste pelasti nälkäisen kannustajan iltapäivän uuvahdukselta ja uusin voimin kiihdytin maalialueelle. Ehdin sopivasti seuraamaan kärjen maaliintuloa. Gebardikin aka Henri Ansion loikki maaliviivan ylin miesten sarjan seitsemäntenä polttariporukan kannustusten saattelemana.

Minun ei tarvinnut viihdyttää itseäni pitkään, kun Laura porhalsi rennonkovaa maaliin aivan mahtavalla ennätysajalla 1:32! Parin vuoden aikana olemme kahlanneet puumatrikoissa hapottavat Aktia Cupit, huonosti kulkevat pitkikset, raastavat Eltsun ratatreenit, rasitusmurtumat ja räkättäneet-käkättäneet satoja kilometrejä Helsingin kaduilla. Olin jo onnellinen saadessani maailman parhaan treenikaverin kisaviikoksi seurakseni ja vielä onnellisempi olin ystäväni mahtavasta juoksusta. 1:30 tulee olemaan tälle huippunaiselle ihan paperia tänä vuonna! Pian Lauran vanavedessä maaliin toikkaroi myös Aksu, joka oli hakenut vauhtia melkein meren puolelta kadotettuaan piilolinssinsä. Toinen mahtava päivän onnistuja oli Street Teamin Katju, joka paransi puolikkaan ennätysaikaansa seitsemällä minuutilla! Siinä toinen tuleva puolentoistatunnin puolimaratoonari, yey!

Loppupäivä olikin helpottuneeniloista säheltämistä Lauran ja Aksun kanssa. Pukuhuoneessa maltoimme käyttäytyä, mutta maalialueella oli niin sanotusti reikä päässä ja sokka irti. En muista milloin olen viimeksi nauranut niin paljon kuin seuratessani kavereideni koheltamissa kisanjälkeisessä euforiassa. Kamerasekoilun keskellä yritin bongata myös Karoliinan maaliintulon, mutta mammalomalainen oli pinkaissut puolikkaan hurjaa vauhtia, ja ehti viipottaa huollon läpi. Testimielessä kiersimme Lauran kanssa vielä huollon kautta (samalla ”I’m here for the free goodies” –mentaliteetilla) ja kahvikojun kautta kävelimme vielä Hakaniemeen.

Kisapäivän jälkeen oloni oli melkein yhtä onnellinen kuin olisin juossut oman ennätyksen. Huikea kisafiilis tarttui minuunkin, vaikka omat juoksut jäivät hölkkäilyyn Soneran ja Regattan välillä. Jaettu ilo oli todellakin paras ilo. Ystävien huikeat onnistumiset ja ennätysjuoksut olivat todella inspiroivia ja Berliinissä hajonneen pään kokoamisprosessi hyppäsi jättiloikan eteenpäin. Lauran kanssa ehdimme jutella vähän syvällisempiäkin juoksusta ja valmennuksesta ja näistä keskusteluista sain kaivattua inspiraatio ja uskoa omaankin tekemiseen.  

AY0005 on pian JFK.lla, joten nyt kone kiinni ja kohti passintarkastusjonoa, huoh.

In a New York state of mind,

Laura