Alppipäiväkirjat: ensimmäinen mentorointi

Takaisin Alppiprojektin pariin: startti on edessä VIIDEN PÄIVÄN kuluttua! Olen innoissani tulevasta lomaviikosta ja eniten fiiliksennostatusta aiheuttaa se tosiasia, että pääsen vihdoinkin näkemään ja kokemaan Alpit. Ehkä jännitys alkaa tiivistyä huomenna, kun vapaapäivän kunniaksi koepakkaan juoksurepun. Varusteet on hankittu (vain gaiterit ja varavirtalähde puuttuvat) ja treenit on tehty. Tuleva fyysinen ei koitos ei pelota - suhtaudun tulevaan reissuun uteliaasti. Laitetaan vuorijuoksijanulikka alppilaboratorioon ja katsotaan mitä neljässä päivässä tapahtuu!

Tässä tammikuisia fiiliksiä projektin alkutaipaleelta ensimmäisestä yksilötapaamisesta Jannen ja Annan kanssa. 

Tammikuun 27. päivä 2016

Tammikuun viimeisen keskiviikon olin järjestänyt täydelliseksi sporttipäiväksi: aamulla kevyt juoksulenkki ja ennen lounasta syvävenyttelytunti Step Upilla. Onnistuin houkutella myös pahaa-aavistamattoman Outdoor Optionin syväkidutustunnille mukaan. Piriformis-shokista toivuttuamme suuntasimme palauttelemaan Silvopleen lounaalle. Juoksujutuista, Bostonin maratonista ja blogisuunnitelmista puhetta riitti. 



Silvoplee - bottoms up!


Iltapäivällä ajelin Espooseen. Tapaamisen alkua odotellessa katsoin Yle Areenasta tanskalaisen perheenisän ponnisteluja sadan kilometrin kisassa. Totesin itselleni, että en olekaan sieltä hulluimmasta päästä.  Ammattilaiset istuttivat minut heti puhtaan pöydän ääreen ja pääsin toteuttamaan rehellistä itsearviota. Missä olen hyvä? Mikä projektin osa-alue vaatii eniten treeniä? Piirtelin kehityskeskusteluista tuttuja kaavioita ja hölisin estoitta kaikkea mitä päässäni ehti liikkua reilun tunnin aikana. 

Katukisaajana totesin, että ylämäet vaativat treeniä, varusteista en ymmärrä yhtään mitään ja kestävyyden riittäminen neljän päivän urakassa on yksi iso kysymysmerkki. Oloni jäi kuitenkin todella luottavaiseksi ja inspiroituneeksi. Olen ennemmin diesel kuin hätäraketti ja pitkillä vaelluksilla olen omalla maaperälläni.





Isoin haaste on polkujuoksutekniikka. En juokse poluilla. Varsinkin kivet ja juurakot ovat minulle myrkkyä. Selitys on outo: oikean nilkan laskimoon muodostunut 5 mm kivi hermostuu pienestäkin epätasaisuudesta. Jos polulla joku kiljahtelee "ai, rumasana" noin kilometrin välein niin se olen minä oikean nilkkani kanssa. Asian kanssa on vain elettävä ja hyväksyttävä tosiasia, että poluilla juokseminen ei koskaan tule olemaan rentoa rallattelua vaan jokaisen askeleen kyttäämistä. 

Mäet ovat toinen murheenkryyni. Olen surkea ylämäkijuoksija. Syy on sama kuin huonossa polkujuoksutekniikassa: treenin puute. Viihdyn paremmin Eltsussa kuin Jättärillä. Onneksi ylämäet kävellään sauvojen kanssa, joten ex-hiihtäjä on muistellut sauvarinnetreenejä ja tunkannut kiltisti ylöspäin. 

Hyvällä alustalla alamäet ovat nautinto. Kivissä ja juurakoissa kompastelen etanamaista vauhtia oikeaa nilkkaa varoessa.

Varusteiden osalta olin ummikko projektin alkuvaiheessa. Onneksi mentorit osasivat ohjata minut oikeille ostospaikoille ja lopulta oikeat varusteet löytyivät yllättävän helposti - jopa kengät, joiden hankkimista hermoilin kaikista eniten.

Ensimmäisen mentorointitapaamisen päätteeksi asetin itselleni kolme päätavoitetta: 

1. Kestävyys. Entuudestaan ihan hyvä, mutta ei läheskään riittävä 150 kilometrille ja yli 9000 nousumetrille

2. Varusteet. Kenkä hankaa, reppu hiertää ja varusteet painavat tonnin - edessä on pitkä reissu...

3. Ylämäet. Jälkiviisaana on helppo sanoa, mutta ylämäet eivät tule olemaan ongelma vaan alamäet. Onneksi mäen päältä on tultava alaskin, joten Swinghillin treeneissä verttitonneja on kertynyt niin ylös- kuin alaspäinkin.

Viisi päivää starttiin!
-Laura

Kommentit

Suositut tekstit