Helsinki Half Marathon: kauden paras puolikas!

Heiaheia! Kauden kolmas puolimaraton on takana ja tunnelmat ovat edelleen ihan katossa – ja vähän katosta läpikin. Sain kaudelle vihdoinkin kisan, jossa saavutin aikatavoitteeni: 1:44.

Tältä sen naaman pitäisi näyttää maaliviivalla! /kuva: Iltalehti

Jaa. Minne unohtui se New Yorkin maratonrajan alitus ja #sub1:34 hashtag?

Brooklynin jälkeen juoksijan tie on kulkenut ryteiköissä ja rämeiköissä. Itsepintaisesti yrityksestä huolimatta en selvinnyt kahdestatoista tonnista alas ilman sinuiittia ja kotiinpalua seuranneet 24 tuntia olivat yhtä alamäkeä. Akuuttilääkäriltä kesti nolon pitkään ymmärtää potevansa elämänsä ensimmäistä poskiontelotulehdusta. Onneksi amoksisilliini antoi pöpöille potkun persiille ja parissa päivässä olo koheni hurjaa vauhtia. Aloittelijan virheenä ryysäsin vähän liian aikaisin takaisin treenien pariin. HHM-yhteislenkillä häröily veti jalat todella reippaasti kipsiin ja sain takkiin parilla ylimääräisellä lepopäivällä. Onneksi Ms Bounce Back oli nopeasti radalla ja kävin ravaamassa muutamat herkistävät polkurymyt Nuuksion poluilla. Swinghillissä tunkkasin ensimmäisen omatoimiverttitonnin.

parin viikon keventelyn jälkeen jalat alkoivat tuntua taas omilta! / kuva: Heidi Tainio

Osallistuin Helsinki Half Marathonille kolmatta kertaa. Brooklynin hapokkaasta reissusta oli vain kolme viikkoa, joten en edes uneksinut kisaavani ennätystavoitteet mielessä.  Ylimenokausi – mikä ihana tekosyy laittaa jänöhakemus kahden tunnin vauhdinpitäjäksi. Henkisestikin olin helpottunut. Berliinin ja Brooklynin rankkojen kisojen jälkeen mieleni on kaikkea muuta kuin valmis uuteen maksimaaliseen rutistukseen. Pelkkä ajatuskin kisasta sai jalat hyytelöksi ja mieli alkoi huutaa megafoniin ”EI!”. Kahden tunnin hakemus tosin palautettiin pikavauhtia kommentilla ”1:45!”. Hmpf.

Vähän väsynyttä menoa vielä expossa / kuva: HHM Asmo Halinen

expossa

Yllättävän ylimenokauden ansiosta hieman alle vitosen kilometrivauhti aiheutti jopa pientä paineenpoikasta allekirjoittaneen korvien välissä. Brooklynin maaliintulon jälkeen en tehnyt ainuttakaan strukturoitua harjoitusta. Keskityin sohvalla makaamiseen ja juoksenteluun silloin kun sattui huvittamaan. Yleensä ei edes huvittanut. Normaalitilanteessa vitosen vauhti on nautinnollista rallattelua: ei liian kovaa, mutta ei kuitenkaan PK-nylkyttelyä.

tiukkaa valmistautumista kisaan

Kisapäivä tuli. Heräsin aivan liian sikeästi unesta klo 06. Jänisten kokoontumisajot oli sovittu jo klo 07:20, joten ei auttanut kuin sipaista Lululemonit jalkaan, banaanit suuhun, Red Bull reppuun ja Adiokset jalkaan. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, mutta kylmä koillistuuli teki kelistä vähemmän kesäisen. Treffasin jänökollegat Finlandia-talon edustalla ja pikapalaverin jälkeen suuntasin baanalle verkkailemaan. Kroppa oli aivan unessa. Tavallista rauhallisemman kisavauhdin vuoksi hölkkäilin vain kevyesti Baanan alkuun ja keskityin enemmän liikeratojen availuun ja hermotusta herätteleviin koordeihin. Jalat ovat olleet maaliskuun nastalenkkarirapsutteluista ikiroudassa, joten jokainen päivä olen saanut rakentaa yhteyden pään ja jalkojen välille uudelleen.

Kevyen verkan jälkeen kävin heittämässä repun tavarasäilytykseen ja vietin laatuaikaa kymmenisen minuuttia Bajamaja-jonossa. Starttipaikalla piti olla puoli tuntia ennen lähtöä – selvisin hoodeille vartti ennen lähtöä. Lähtöpaikalta löysin jäniskaverini Niilon ja Tuukan. Ystäväni Heidi liittyi sovitusti 1:45 puolimaratoonareiden ryhmään. Mestoilla pyöri myös muita juoksukavereita sankoin joukoin. Viime vuodesta reitti oli siirtynyt Arabianrannan hiekkateiltä Katajanokalle ja lähtöpaikkakin oli viilattu Baanalta Alvar Aallon kadulle. Starttipaukusta kello käyntiin ja suuntasimme kohti Baanaa. Pääsimme Mannerheimin alikulkutunnelista sujuvasti Baanalle ja aloimme kellottaa hieman alle vitosen kilometriaikoja. Juoksimme bruttoaikaa, joten alkupuoliskolla jouduimme kirimään ennen maaliviivan ylitystä hävityt parikymmentä sekuntia kiinni. Lisäksi halusimme saada säästöön parikymmentä sekuntia ennen Mäkelänrinteen loppunousua. Kilometriajat heiluivat 4:50-4:55/km huitteilla.

Heidin kanssa lähdössä

Baana oli helppoa rallattelua reippaaseen myötätuuleen eikä Kaivarissakaan pelätty tuuli kiusannut. Kauppatorilla oli mukavasti katsojia reitin varrella, mutta meiltä jäniksiltä taisi tulla paremmat kannustukset katsojille kuin mitä saimme katsojilta vastineeksi. Suomalainen vahakabinettiyleisö iski jälleen! Katajanokan asfalttitiet maistuivat huomattavasti paremmin kuin viimevuotiset Arabianrannan hiekkatiet, joilla jokainen askel suti ainakin kymmenen senttiä taaksepäin. Hieman ennen puoltamatkaa ystäväni Heidi kiihdytteli rinnalle ja jo siinä vaiheessa huomasin, että Heidillä riitti menohaluja kovempaakin vauhtiin. Edessä oli kuitenkin kurssimuutos kohti pohjoista ja tuulta päin, joten Heidi jäi vielä jänisryhmän peesiin. Fiksu valinta!

Niilo piti huolen vauhdinpidosta ja sain itsekin keskittyä rauhassa ”omaan” juoksuun – mitä nyt välillä oli suitsittava juniorijäniksen menohaluja parilla sekunnilla. Katajanokalla oma meno oli tosi kevyttä ja ainoastaan Kalasataman jälkeen omat jalat tuntuivat hieman väsyneiltä, mutta työkaverini ja Brooklynin reissuystäväni Ninan kannustukset ja geelit pelastivat allekirjoittaneen pahimmalta uupumukselta. Heidi porhalsi ryhmän ohi viisi kilometriä ennen maalia ja muutamassa minuutissa tuttu selkä oli kadonnut jo näköpiiristä. Olin varma, että onnistuneella loppuvedolla Heidi juoksisi oman ennätyksensä. Mäkelänrinteen nousuun saavuttaessa taisimme olla jopa puolisen minuuttia edellä tavoitevauhtia, joten saimme ottaa nousun rauhallisesti. Omat sykkeet huitelivat yli anaerobisen kynnyksen huudellessani juoksijoille toivottavasti tsemppaavia kannustuksia.

Viimeiset neljä kilometriä olivatkin todella helpot. Radan varressa Niilo katosi horisonttiin vetäen menohaluisimmat 1:45-ryhmäläiset mukanaan. Jäimme Tuukan kanssa hölkkäilemään rauhallisia vitosen kilometrejä tavoiteajan määräämässä tahdissa ja saimme vihdoinkin keskittyä enemmän loppukiriä virittelevien juoksijoiden tsemppaamisen kuin vauhdin ylläpitoon. Oli aivan mahtavaa miten moni kisaaja sai aivan uuden vaihteen silmään pääradan loivassa alamäessä ja mukavassa myötätuulessa. Viimeiset kilometrit olivat rentoa laskettelua Töölönlahdelle. Ajoittain häijysti puhaltanut tuuli oli selän takana ja viimeisillä sadoilla metreillä sain keskittyä Jaakon kameralle poseeramiseen ja ensiaputehtävissä hääriville työkavereille vilkutteluun.

Heidin ja Karoliinan kanssa

Maalissa oli aivan supermahtava fiilis! Heidi oli juossut oman ennätyksensä. Aah, aivan mahtavaa! Runner High’n hurjista menijöistä Kimmo ja Maija olivat siivuttaneet ennätyksestä TAAS minuuttikaupalla - 1:32 ja 1:38 ajat ovat jo kovaa valuuttaa. Pari minuuttia oman maaliintulon jälkeen myös Karoliina porhalsi mammalomalta maaliin ihan huikeaa vauhtia 1:48. Katrille tarjosin lohduttavaa olkapäätä – kevään kokemusten turvin voisin ryhtyä penkin alle juosseiden kanssakisailijoiden vertaistukihenkilöksi. Maalissa odotti Vitamin Wellin juomat, Frooshin smoothiet ja Dexalin proteiinipatukka. Ripustin pullonavaajamitalin loppukesäksi kaulaan. Huollon ulkopuolella oli vielä Kolmen Kaverin –jäätelöä tarjolla. Kohkasimme kavereiden kanssa kisaa pikakelauksella läpi. Endorfiinit kohisivat suonissa ja kaikesta kaakatuksesta en jälkikäteen muista muuta kuin sen, että lupauduin Karoliinalle Espoon rantapuolikkaalle jänikseksi. Hahaha! Vanhoja sometuttuja (joita en ollut koskaan tavannutkaan irl) oli maalialue pullollaan. Muistikortit täyteen mitaliposeerauksia ja lopulta seisoskeltuamme puoli tuntia kahvijonon vieressä ymmärsimme siirtyä seisoskelemaan itse kahvijonoon.

Ihanat juoksijakollegat / kuva: HHM Photo Service Aki Nummela

Tunnin toljottelun jälkeen jalat olivat ihan überkipsissä. Kävelin Katrin ja Millan kanssa Kamppiin ja hain Ruohonjuuresta kassillisen palautusruokaa. Edessä oli vielä täysi työilta päivystämistä, joten after runit ja korkkarit vaihtuivat valkoiseen takkiin ja Vicryliin.  

Juoksijan näkökulmasta tapahtumassa toimi kaikki. Tuulesta huolimatta juoksukeli oli aivan loistava, yleinen fiilis oli iloinen ja rento ja reittikin on aivan parasta A-luokkaa. Kolmessa vuodessa ratamestari on viilannut reitin kerta kerralta paremmaksi eikä kukaan varmasti jäänyt kaipaamaan ensimmäisen vuoden Pasilan nousuja ja viime vuoden Arabianrannan hiekkateitä. Henkilökohtaisesti haluaisin räjäyttää vielä Mäkelänrinteen loppunousun sileäksi, mutta ehkä tämäkin juoksijan surmanloukku loivenee, kun Pasilan loputtomat rakennustyöt saadaan joskus valmiiksi. Mitalikin paranee vuosi vuodelta. Ensi vuodelle laitan tilaukseen viinipullonavaajamitalin.

Hyvä kisa, parempi mieli! Kahden viikon päästä suuntaan Alpeille ja sen jälkeen alan miettiä syksyn kisakalenteria tosissasi.

Kisaterkuin,

Laura

Löysin itseni jo Alppi-fiiliksistä!