Summer “Speed” Series: kaupungin kaunein - Helsinki Twilight 10K

Maratontreenit jatkuivat pari viikkoa sitten helteisen raaston merkeissä. Kympin kisa, alla muutama vauhtitreeni kahden kuukauden tauon jälkeen ja startti iltamyöhäisellä. Kasassa on ainekset todella hapokkaaseen iltahölkkään. En joutunut pettymään: Helsinki Twilightilla todellakin väännettiin hämärän rajamailla.

Olen osallistunut Runner’s Twilight -iltakisaan kahdesti aikaisemmin, jolloin kisa on järjestetty Pirkkolassa. Plakkarissa sekä puolimaraton että kymppi. Tänä vuonna Runner’s High oli lyönyt hynttyyt yhteen Syöpäsäätiön kanssa: osa osallistumismaksusta meni hyväntekeväisyyteen ja kisakeskus oli siirtynyt Hietsun uimarannalle.

Päivä kului kisaa odottaessa. Pidin perjantain lepopäivänä, joten aamulla kävin höntsäämässä kevyen aamulenkin Uutelassa. Kävimme Heidin kanssa lounaalla Rootsissa, joka oli sopivan rosoinen kahvila-ravintola Vaasankadulla. Lounaan jälkeen palasin kotiin ja yritin olla tekemättä mitään – iltapäivä oli pelkkää semihermostunutta odottelua. 

Viiden jälkeen suuntasin metrolla Ruoholahteen ja sain kävelylenkille seuraan treenikaveristani Outdoor Optionista. Numeroiden haku venähti puolen tunnin projektiksi, koska sadan muun juoksijan kanssa olin viime tipassa hakemassa kisanumeroa. Tuttuja riitti, joten aika ei käynyt pitkäksi spiraalina kiertelevässä jonossa. Numerolapun saatuani en enää viitsinyt panikoida hermopissajonoon vaan heitin repun tavarasäilytykseen ja suuntasin alkuverkkaamaan. Privaattivessa löytyi Regattan pihasta - olen kahvilalle tipin velkaa. Jalat olivat mukavankepeät ja avarit irtosivat rennosti. Vauhtikestävyysvedon jätin juoksematta, koska keli oli lämpimännahkea.

Runner's High'n eliittiä :-D

Upea ilta!

Hölkkäsin pari minuuttia ennen starttia lähtöviivalle ja juuri ennen lähtöä sain sudittua iPodin luurit korviin ja startattua sykemittarin. Lähtökiihdytys oli tavallista hapokkaampi: reilu sata metriä Hietsun uimarantaa ja siitä suunta puujaloin kohti auringonlaskua. Ensimmäisen 1,5 kilometriä maltoin ottaa rauhallisesti, mutta Marian sairaalan kulmilla kiihdytin hieman vauhtia ja nappasin hyvän peesin Katista. 

Itseluottamusta uhkuen suuntasin takaisin kisakeskusta ja siitä edelleen kohti pohjoista Helsinki City Runin reittiä seuraillen. Paciuksenkadun nousussa jouduin jättäytymään peesistä, koska jalat eivät jaksaneet raahautua loivaa mäkeä kisakavereiden tahtiin. Ylämäki ja reipasvauhtinen laskettelu sujuivat vielä joten kuten, mutta tiesin jo tässä vaiheessa, että loppumatkasta tulisi pitkä. Kuumuus teki olon todella tukalaksi eikä 6 km juomapiste tuonut minkäänlaista helpostusta saunamaiseen fiilikseen. Reitin perukoilla oli pieni mäentöppyrä, johon allekirjoittaneen juoksu pysähtyi kuin seinään. En edes halua muistella kilometrivauhtia,  mutta parhaimmillani taisin rahjustaa säälittävää mäennyppylää ylöspäin noin kutosen kilometrivauhtia.

At the twilight zone...

Edessä oli vielä todella pitkä paluumatka Hietsun rannalle.

Pyöriskelin tönkkösuolatuilla jaloillani tutuissa lenkkimaisemissa noin 4:40/km vauhtia. Pohdin samalla, voiko tuota etanavauhtia edes kutsua vauhdiksi. Edessä oli vielä toinenkin nousu ja kamelin selkä oli katkeamispisteessä toistamiseen. Kasin kohdalla sain koottua selkärankaa sen verran, että selvisin laskuvoittoisen osuuden kunnialla läpi. Regatan kohdalla oli kannustamassa pari cheerleaderia, joille olin alkuverkkalenkillä luvannut hymyillä myös kisassa. Sain puristettua lähinnä tuskaista irvistystystä muistuttavan eleen kireiden leukaperien välistä.

Viimeinen puolikilometriä sujui yllättävän sutjakkaasti ja loppua kohden sain kiristettyä vauhtia selvästi. Ilo oli ennenaikainen, koska hyydyin loppusuoralla Hietsun rantahietikkoon. Hiekassa juoksemisesta minulla on hapokkaita kokemuksia parilta vuodelta Egmondin rantamaratonilta eikä homma ollut muuttunut yhtään sen helpommaksi vuosien aikana.

On tämä juoksu mukava harrastus!

Maaliin raahasin itseni ajassa 45:02. Aika on huono – olin asettanut itselleni 45:00 ajan ehdottomaksi takarajaksi. Omasta ennätyksestäni jäin 2,5 minuuttia. Reitti oli mäkinen ja lämmin sää teki hommasta entistä raskaampaa. Totuuden nimissä tunnustan, että onhan tuo vauhti kateissa edelleen. Maratonvauhtinen treeni vielä maistuu, mutta alle 4:30/km jolkottelu on työn ja tuskan takana. Juoksu oli toisinto viimevuotisesta Midnight Runista, jonka räpelsin hämärän rajamailla samaan loppuaikaan. Kuusi viikkoa myöhemmin Münchenissä kulki huomattavasti kovempaa, joten ei nyt heitetä tossuja roskiin - ainakaan vielä.

Kisan parasta antia oli maalihuolto ja parin metrin päästä löytyvä uimamahdollisuus, josta otin kaikki irti.

Tästä kohti Helsinki Street Runia!

-Laura 

ps. Kaimalle kiitokset kisan aikana otetuista kuvista :)