Kiitos Helsinki City Run – 1:46:13!

Juoksukausi 2014 on virallisesti poksautettu auki. Shampanjan sijaan lauantaina virtasi hiki, urheilujuoma ja energiageelit pitkin rinnuksia. Terveiset Helsinki City Runilta 2014!

The Time Zone: Honolulu


Valmistautuminen yhteen kauden pääkisoista oli epätodellinen, epäadekvaatti ja kaikkinensa epäkelpo: kaksi vuorokautta kotimatkailua kolmentoista aikavyöhykkeen läpi, aamuöistä heräilyä klo 04 ja valmistavalla viikolla nolla juoksukilometriä. Olin niin väsyksissä, etten edes huomannut, että valmennusohjelma pääsi loppumaan. Kriisi! Yleensä olen hyvissä ajoin tarkasti raportoinut tulevien viikkojen päivystykset, matkapäivät, kissanristiäiset, alennusmyynnit ja kuun liikkeet valmentajalleni, jotta ohjelma natsaisi muun harrastuksia häiritsevän elämän kanssa.

Expoilua puumatrikoita etsien


Nysäviikko loppui sateeseen ja tuuleen. Epätodellisella fiiliksellä hypin yli tulvivan Mannerheimintien kohti Kisistä. Juoksukevään huipennus oli edessä, mutta oloni oli lähinnä pöllämystynyt. Osallistujapaketti, varustepussukka ja kisapaita messiin. Tämänvuotinen Asicsin kisapaita oli mahtavan värinen. Sekoitus pinkkiä ja oranssia – tykkäsin! 

Nimi listassa, elämä edessä

Kartalla ainakin toistaiseksi


Tykkäsin!


Expossa törmäsin myös HCR Street Team –kolleegaani Lauraan, ja kruisailimme kamerat kädessä ympäri Expoa. Päätavoitteemme oli hankkia Street Teamille Night Run varustukset, mutta valitettavasti Asicsin kauden kuumimmat juoksutrikoot olivat loppuunmyyty! Kriisi nro 2! Kuvitelkaa vain expon myyjän ilme, kun kaksi blondia meni pokkana kysymään: ”Onko teillä vielä puumapöksyjä myynnissä?” Sen verran olin loman jäljiltä USD-shoppailukrapulassa, ettei mukaan tarttunut kuin yksi hieno Spibelt – ja tietysti se ovella jaettu hervoton Keiju-margariinipönäkkä!

#puumatrikoot kuva: Zalando

Ilta kului hieman levottomissa fiiliksissä – iltasmoothieen taisi tulla pikkaisen liikaa kaakaonibsejä. Varustetestaustulokset ja viime hetken valmistautumisvinkit jaoimme Runner’s High’n Facebook-ryhmässä.


Yksi yliväsynyt juoksija


Joko mennään?!


Tuttuun tapaan ponkaisin aamulla ensimmäisen kerran hereille jo klo 04. Tunnin verran heiluin jalkeilla pyykkejä viikkaillen ja uusinta Juoksija-lehteä lukien. Lehdessä oli tosi loistavia maratonvinkkejä Ritva Melenderiltä – ohjeet kolahtivat ainakin itselleni. Oli myös hauska lukea Tanja Pihan uusinta kolumnia: pienessä maailmassa hän oli ollut samaan aikaan aamulenkillä Central Parkissa huhtikuussa, kun minä juoksin siellä kevään ensimmäistä puolimaratonia!

Onneksi uuvahdin pyykkivuoren alle tuntia myöhemmin ja lopulta sain nukuttua asialliset yöunet. Heräämisen jälkeen alkoikin aina yhtä raivostuttavaneuforinen lähtölaukauksen odottelu. Täytyy myöntää, että aamulähdöt sopivat minulle paremmin: ylös, ulos ja viivalle. Aamun poukkoilin ja tanssin ympäri taloa, selasin vanhoja suosikkibiisejä iTunesista ja luukutin naapureiden iloksi A State of Trance 185 -radiomiksausta (ensimmäisen Nykin reissun soundtrack) vuodelta 2005. Lopulta käytin roskien ulosvientiä tekosyynä lähteä hermojenviilennyslenkille. Kahden kilsan hölkkäilyä merenrannassa + kevyitä koordeja + venyttelyä riitti poistamaan pahimmat angstit. Oli vain pakko käydä testaamassa osasinko vielä juosta. Kilometritön valmistautusviikko nakutti jatkuvasti takaraivossa.

Lopulta kello olikin jo yli puolenpäivän, kun heiluin vielä suihkussa. Pikaisesti juoksuvaatteet päälle, numerolappu + chippi mukaan, puuro + jugurtti naamaan, pullo urheilujuomaa messiin ja menoksi. Metroon astuessa bongasin Compressportin kompressiosäärystimiin ja Ironman-rannekkeeseen varustautuneen juoksijakollegan. Matka sujuikin leppoisasti juoksukokemuksista, Taiwanista, triathlonista ja Konasta jutellessa ja jenkki-smalltalkiin kiinnihirttäytynyt kieleni pääsi elementtiinsä.

Kisapaikalle kurvasin Kampin Elixian kautta, jossa shoppailukrapulani koki hetkellisen ihmeparantumisen: en vaan voi vastustaa Lorna Janen pop-up kauppoja! Olisin kovasti halunnut ihanat Run Girl Run –trikoot, mutta midrise-malli ei ole allekirjoittaneen juttu. En halua juosta pelastusrengas pursuten (=vatsamakkarat) vyötäröni ympärilläni... Mukaan tarttui kuitenkin puumatrikoisiin sovitettu takki ja ihana treenitoppi.


Kuosit kohdillaan ja valmiina Night Runille!


Kisapaikalle pääsin sopivasti tunti ennen starttia. Autopilotti päällä kävelin kisakeskuksen halki kamera kädessä ja lopulta pääsin pukuhuoneille saakka. Siellä tapasin Laura H:n. Fiilistelimme pikaiset pre-race kuvat ja kävimme nuuhkimassa myös maalialueen tunnelmaa. Stadikalla seuraan liittyi myös Andrei ja Nina, joiden sisääntulo oli limboten oli ikimuistettava!


Kisiksen edessä liput korkealla

Paava Nurmen patsaalla

Stadionin torni on aina yhtä ihana näky



Epävarmalla fiiliksellä mutta aina hymyissäsuin liikkeelle

Osa HCR Street Teamistä kulki omia polkujaan


Lopulta sain nyittyä numerolapun rintaan ja edellisen Banana Man Chase Runin chipin muistin vaihtaa HCR-chippiin. Ei chippiä ei aikaa...olisi maalissa ketuttanut, jos kisajärjestäjät olisivat leikanneet banaanimiesjuoksun chippiä kengästä irti!

Mindgames


30 minuuttia ennen starttia lähdin verkkailemaan kohti Vauhtitien starttipaikkaa. Edellisen päivän sateet olivat vihdoinkin luovuttaneet, ilma oli raikas ja aurinko paistoi. Edessä oli jälleen yksi aurinkoinen HCR! Oloni oli todella epätodellinen matkatessani lähtöviivalle. Mielessä oli tuhat kysymystä ja epäilevää tuomasta. Miten edellispäivien valvomiset, jet lag, juoksemattomuus ja väsymys vaikuttaisivat juoksuun? Yhden yön huonot unet ovat anteeksiannettavissa, mutta miten viikon yökukkuminen? Jalatkin tuntuivat ihmeen raskailta ja akillesjänteissäkin taisi olla jotain outoa tuntemusta. Lähtökarsinassa vihelsin lopulta mielen pelin poikki. Yksi kauden isoimmista kisoista oli edessä ja tätä päivää varten olimme HCR Street Teamissa bloganneet, häröilleet Instagramissa ja heiluneet tuntikaupalla expossa – sadoista juoksukilometreistä puhumattakaan! Viikon tapahtumat olivat mitä olivat. Takana oli ehjä puolivuotinen treenikausi ja kuukausi sitten tossu nousi ihmeen vauhdikkaasti New Yorkin puolikkaalla kesken treenikauden. En antanut itselleni lupaa pilata kisaa ennen lähtöviivan ylitystä.

Lopulta lähtölasku alkoi ja reilun minuutin kävelyn jälkeen ylitin lähtöviivan. Katsomosta kuului heti tutun työkaverin kannustus ja lähtösuoran päässä oli yksi juoksukouluni valmentajista Aki lähettämässä juoksijat tsempeillä matkaan. Ensimetreistä alkaen fiilis oli ihmeen rauhallinen. Päätin juosta tasaisen kisan ja lähdin nakuttamaan kilometriaikoja 5.00 / km pintaan. Alkuryysiksessä jäin tavoitteesta jonkin verran, mutta olihan edessä vielä 21 kilometriä ottaa vahinko takaisin.

Sense or sensibility?


Kisa itsessään oli järkijuoksu. Jalat olivat vähän tukkoiset ja väsyneet – niillä ei todellakaan tehnyt mielä lähteä revittelemään. Kilometrikyltti toisensa jälkeen seurasin vain kilometriaikoja. En katsonut sykettä tai kokonaisaikaa kertaakaan juoksun aikana. Juomapisteillä juoksin alkuryysiksen ohitse ja nappasin juomat viimeisiltä pöydiltä. Katsoin vapaaehtoisia toimitsijoita silmiin, kiitin kohteliaasti ja jatkoin matkaa.

Väsyneistä jaloista huolimatta hengitys pelasi loistavasti. Matkan aikana kohtasin oikeastaan vain yhden yllättävän vastoinkäymisen. Diakonissalaitoksen kulmilta kurvatessa sain todella kivuliaan kylkipistoksen oikeaan kylkikaareen. Ähisin ja puhisin kylkeä pidellen. Yritin tasata hengitystä juoksun aikana ja lopulta päässä alkoi heittää hyperventilaation seurauksena. Pää oli kivun vuoksi hiestä märkänä. Syvillä rauhallisilla hengityksillä kipu alkoi pikkuhiljaa helpottaa ja pääsin jo Nordenskiöldinkadulla takaisin juoksurytmiin. Kiitin mielessäni jotain korkeampaa voimaa, ettei kisa tyssännyt alkuunsa.

Keskuspuiston pätkä oli itselleni helppo ja puolimatkan lähestyessä juoksin jo muutaman alle 5.00 / km kilsan. Kympin uuden loivan mäen kävimme jo testaamassa Sykesportin kuvauksissa, joten mäen sijasta keskityin ihailemaan upeita valkovuokkoja. Kympin kohdalle saavuin kelpoajassa 50:57. Puolimatkassa oli muutama rento alamäki, joissa olisi ollut kiva lasketella, mutta aivan pohjoisimmissa mutkissa reitti oli todella kapea. Ohittelut ja alamäkilaskettelut jäivät haaveeksi.

TÄÄLTÄ voit käydä tsekkaamassa videon HCR Street Teamin ja Sykesportin treeneistä uusimmassa HCR-mäessä!

Matka Pikku-Huopalahteen on reitin mäkisin osuus ja Pikku-Huopalahteen päästyä tunsin pientä väsymystä jaloissa. Onneksi ratkaisevalla hetkellä yleisön joukosta kuului taas kannustusta – kiitos Päivi ja juoksukoulun valmentajat Aki, Alice ja Hannu! Pikku-Huopalahden kurvailut sujuivat sutjakkaasti, kunnes 16-17 kilometrin kohdalla meno meinasi tyssätä kokonaan. Pari mäkistä kilometriä hillitsivät vauhtia ja kilometrivauhtiin livahti 15 sekuntia lisää. Onneksi takataskussa oli vielä yksi varageeli ja ainakin mentaalisin lisävoimin pääsin takaisin tuttuun rytmiin.

Kohti Olympiastadionia lähdettäessä oli ihana ajatella, että maaliviiva olikin reittimuutosten vuoksi kilometriä lähempänä kuin aikaisempina vuosina. Valmentajien tsempit Pikku-Huopalahden nousussa auttoivat, vaikka huutelin takaisin, ettei enää hymyilyttänyt yhtään. Pystyin kiristämään ruuvia viimeisille kilometreille ja viimeisessä Stadionin takaisessa nousussa kehittelin kiriäkin. Mielessä takoi, millaisissa fiiliksissä nousua raahustetaan elokuussa Helsinki City Marathonilla...

Stadionille tulo meni ihan ohi. Ajatuksissa pyöri vain loppuaika. Voimia oli stadikalla niin paljon, että loppukiriä olisin mieluusti jatkanut vielä sata metriä. Kaksi vuotta sitten itkin maalissa ensimmäisen puolimaratonini jälkeen. Nyt räpelsin Suunnon kanssa kaivaakseni loppuajan esiin. Suunto näytti 1:46:25. Tämä riitti ennätykseen! Pohkeet jumittivat vastaan, kun jatkoin kävelyä kohti mitalia ja chipinluovutusta. Pukuhuoneelta hain nopeasti vettä ja palautusjuomaa. Suuntasin takaisin kentälle fiilistelemään tunnelmaa ja kirittämään maaliintulijoita. Pian maaliin tuli Siiri ja hetken kuluttua myös Tanja. Iloisia tuuletuksia, tuhansia hymyjä, sisuuntuneita kommentteja ja helpottuneita kasvoja – mikä ihana tunnelma!


Mitali ja sen kaverit

Minun!

HCR Street Teamin Siiri


1:46:13


Illan aikanakaan en käsittänyt mitä olin juuri tehnyt. Loppuaikani oli virallisesti 1:46:13. Ennätysparannusta tuli kuukaudessa melkein minuutti eikä New Yorkin tapaan HCR:n reitti ole mikään helpoin. Ennen kisaa oletin, että kisa tulee menemään todella hyvin tai todella surkeasti. Juoksu ei missään vaiheessa tuntunut kevyeltä ja maalissa totesinkin juoksun olleen työvoitto. Hengitys pelasi, mutta jalat olivat perässä vedettävää mallia. En odottanut päivältä uutta ennätystä, joten loppuaikaa en vieläkään osaa ottaa todesta. Ehkä nämä ”huihai” –valmistautumiset vain sopivat minulle?


Itsensä voittajan on helppo hymyillä!


Stadionilta suuntasin kohti keskustaa, jossa HCR Street Teamin kanssa hoidimme kisanjälkeisen tankkauksen Cantina Westin margaritoilla ja mojitoilla. Night Runien kisapaikka oli kadun toisella puolella Kallessa, mutta allekirjoittanut suuntasi Asicsit kohti kotia. Äitienpäivä tai ei – työt kutsuivat.


Huoltoalueella

Paavon silmä tiukkana

Kisajuomaa

Kisan jälkeistä juomaa

Tästä tasapainoilen palautumisen ja treenien vedenjakajalla kohti seuraavaa etappia eli Helsinki Half Marathonia. Olo on onneksi sen verran ryytynyt viikonlopun jäljiltä, että suurimmat menohalut ovat vielä piilossa. Viikon palauttelut ovat nyt edessä ja sen jälkeen näillä ohjeilla suunnataan kohti seuraavaa starttia.

Miten teidän HCR sujui? Mihin kisaan suuntaatte seuraavaksi?

In a state of runner’s coma,

Laura

Kommentit

  1. Oijoi! Onnea juoksusta!:) täällä alkaa pikkuinen kutkuttelu nostamaan päätään, koska muutaman viikon päästä startataan tukholman maratonilla. Ensimmäinen täysmaraton edessä, jaiks!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Satu! Minä vielä juoksentelen mukavuusalueella kesäkuun alkuun saakka. HHM:n jälkeen alkaakin valmistautuminen omalle ekalle kokonaiselle maralle, huh! Hurjasti tsemppiä Tukholmaan! Suurin osa työstä on jo tehty ;)

      Poista
  2. Jeeee!! Onnea vielä enkasta ja kiitos huipusta raportista!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Karoliina! En oikein vieläkään usko, että aika oli mitä oli :-D Järjestelyt olivat huiput - iso kiitos! Tsemppiä omiin treeneihin!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit