Berliinin maraton: kisa, josta palasin rikkinäisenä ja vahvana samaan aikaan

Mietin pitkään kirjoitanko Berliinin reissusta sanaakaan. Luin juuri treenikaverini Outdoor Optionin hienon ja rehellisen kertomuksen Chicagon maratonin koettelemuksista ja päätin kertoa myös oman maratontarinani. Ehkä tämä toimii sopivana terapiana ja hetkenä jäsennellä omia ajatuksia.

Parhasta maramatkaseuraa <3


Ajatus Berliinin maratonista syntyi nopeasti ja vähän viime tipassakin kesäkuussa. Tilaisuus osallistua maratonille tipahti singaporelaisen matkatoimiston kautta ja päätin tarttua mahdollisuuteen. Kevään puolimaratonit onnistuivat korkeintaan 95-prosenttisesti ja Brooklynin puolikkaan jälkeen olin todella väsynyt ja vailla inspiraatiota. Ajattelin, että hyppäys 1:34 puolimaratonajan pakonomaisesta metsästämisestä maratonharjoitteluun pitkiksineen palauttaisi minut jälleen tekemisen ilon äärelle. Tämä tavoite onneksi täyttyi syyskuussa Lapin ruskassa ja sumuisissa aamuisissa ihastuessani uudelleen ja uudelleen juoksuun.

  

Maratontreeneistä ehdin kirjoitella muutaman kirjoituksen verran, kunnes elämä ja sopivan haasteelliset työkiireet tempasivat minut mukaansa. Nautin työviikoista Lapissa enkä jaksanut jakaa ajatuksiani blogin puolelle. Syyskuun puolella vauhditkin alkoivat vihdoinkin kolkutella kevään kuntotasoa. Kahdeksan viikon valmistautumisjakso oli tiivis ja olisin kaivannut vielä pari lisäviikkoa parhaimman vireen esiinkaivamiselle.

Maratonviikko sujui tukkoisesti. Kiusanani oli pientä flunssaa ja iltaisin lämpöä 37 asteen pinnassa. Lenkit oli pakko jättää juoksematta ja samanaikainen tankkaus teki olosta todella epämukavan. Oloni oli kuin PMS-oireista kärsivällä valaalla lähtiessäni perjantaina reissuun. Tällä kertaa meitä oli mukana reipas iskuryhmä: matkasin Berliiniin työkaverini Paulan ja Paulan kaverin Lauran kanssa. Kentällä ehdimme sopivasti virittäytyä tunnelmaan shampanjabaarissa. Berliinissä porhalsimme suorinta tietä expoon ja ehdimme noutaa kisanumerot ennen lauantain megaryysistä. Matkatoimistoni oli tehnyt hyvää työtä ja olin saanut lähtöpaikan 3:00-3:15 loppuaikaan tähtäävästä lähtöryhmästä. Tie olisi vapaa heti alusta lähtien omalle juoksulle. Loppuaikaa havittelin 3:25 haminoille.

Seuraavat kisat jo kiikarissa 


Lauantaina kävelimme parin kilometrin matkan hotellilta lähtöpaikalle. Heiluimme kameran kanssa keskellä Berliinin valtaväyliä ja lopuksi juoksin paluumatkalla viimeiset höntsät ja lyhyen vauhtikestävyysvauhtisen vedon. Iltapäivästä pyörähdimme vielä expossa ja siitä suuntasin omille teilleni hengailemaan keväiseltä reissulta tuttuun Dalumaan. Olin korviani myöten täynnä hiilihydraatteja ja onnellisena lösähdin smoothiekulhon ja punajuurimehun ääreen.


Expoilua


Kisapäivän olin autopilotilla. Olo oli epätodellinen ja kolme naista pyörivät ja hyörivät omassa kisajännityskuplassaan. Paula ja Laura suuntasivat suoraan kisatamineissa lähtöpaikalle. Itse päätin kulkea varustesäilytyksen kautta, koska halusin nähdä ja kokea kisasta muutakin kuin reilut 42 kilometriä. Metromatka Potsdamer Platzille sujui saksalaisella täsmällisyydellä. Kävelin tuhansien muiden juoksijoiden letkassa kohti Brandenburg Toria ja pysähdyin välillä ikuistamaan heräilevää kaunista auringonvaloa ja kisajännityksestä kihiseviä kanssajuoksijoita, jotka liikehtivät hermostuneesti kuin nopeutetussa vanhan ajan mykkäfilmissä. 



Kisa-aamuna


Kisa-alueella pysähdyin ostamaan Finisher-paidan ja jatkoin varustesäilytykseen. Varustesäilytyspisteitä oli jaettu lähtönumeroiden perusteella useita kymmeniä ja varustepussukan jättäminen säilytykseen sujui ilman sekunninkaan jonotusta. Suunnatessani kohti neljää ensimmäistä lähtöryhmää väentungos helpotti ja hölkkäilin kevyet alkuverkat ja herättelin liikkuvuutta. 




En osannut jännittää lähtökarsinassa. Tunnelma oli huikea ja valtaisat TV-ruudut esittelivät naisten ja miesten sarjojen kolme kovinta myös meille tavallisille peräpään taapertajille. Mahtipontiset introt veivät ajatukset pois tulevasta kisasta ja into täytti odottajan mielen. Yhtäkkiä lähdön hetki oli käsillä. Parin minuutin kävelyn jälkeen ylitin lähtöviivan ja kuusikaistainen tie aukeni silmieni edessä.



Kisa starttasi täysin käsikirjoituksen mukaan. Alkuun pari 5:00 kilometriä ja sen jälkeen vitoset noin 24 minuutin pintaan. Alussa jalat tuntuivat vähän väsyneiltä enkä saanut painettua vitosia aivan tavoitevauhtiin. Ensimmäinen kymppi aikaan 48:58. Kympin alkuverkan jälkeen juoksu lähti mukavasti hallittuun lentoon ja seuraava vitonen meni kuin huomaamatta 24 minuuttiin.

Olin varautunut siihen, että maratonilla lento ei kestä maaliin saakka. Maratonin muurit ja väsymys väijyvät siellä jossain 30 kilometrin jälkeen. En ollut varautunut siihen, että kone alkaisi sakata jo ennen puolimatkaa. 17 km kohdalla vasen polvi alkoi kipuilla. Työnsin kivun syrjään ja jatkoin matkaa. Puoliväliin saavuin edelleen tavoiteajassa 1:42:28. Samalla reittiprofiiliin oli piilotettu vaivihkainen nousukulma. Pieni ylämäki ja juoksu oli siinä. Vasen polvi nasahti totaaliseen jumiin ja vuosientakainen vaiva ITBS teki näyttävän paluun tuhansien katsojien edessä.

Run Berlin. Run pain. 


Edessä oli 20 kilometriä maaliin. En tiennyt pääsisinkö ikinä maaliin saakka. Epäonnistuminen lyötiin pöytää varoittamatta eikä minulla ollut mitään pakopaikkaa kannustajamuurien välissä. Jatkoin matkaa. Hoin itselleni, että vitosen kilometriajoillakin juoksen hienon kisa. Alle 3:30 aika on todella kova saavutus. Jatkoin valheellista keskustelua itseni kanssa. 25 kilometrin kohdalla oli ensiapupiste ja ensimmäiset hierojat. Pysähtyin pyytämään jäitä, mutta mistään sellaisesta urheiluvamman ensiavusta kuin jäästä punatakkiset eivät olleet kuulleetkaan. Pudistin päätäni tarjotulle vesikipolle ja vähän lisää alistuneena jatkoin matkaa. Epätasapainoisesti könytessäni Berliinin kaduilla oikea polvi liittyi valituskuoroon. Dg: ITBS l.a. Ennuste: huono.  

25 kilometrin väliaikapisteen jälkeen minulla ei ole kuin yksittäisiä muistikuvia seuraavalta 15 kilometriltä. Välillä muistan yllättyneeni, kun kilometrit sujuivat odotettua nopeammin. Välillä itkin käännöksissä, kun sivuttaisliike tuntui repivän polvet riekaleiksi. Jossain vaiheessa pahin kipu turtui polttavantunnottomaksi kuumuudeksi. Törmäsin lastenrattaiden kanssa tietä ylittävään naiseen, koska en pystynyt väistämään. Minua vitutti lastenrattaiden kanssa törmäily kisareitillä ja seuraavassa hetkessä itketti oma avuttomuuteni. Laskin hetkeä siihen pisteeseen, jolloin voisin lopettaa juoksemisen ja kävellenkin tekisin uuden ennätyksen. Uskoin pitäväni 3:30 jänikset selkäni takana ja seuraavassa hetkessä ryhmä porhalsi selkäni takaa ohitse. Red Bullin pisteellä asfaltti oli liukas ja olin kuin bambi peilikirkkaalla jäällä. Viimeiset seitsemän kilometriä pysähtelin viiden minuutin välein ravistelemaan ja hieromaan reisiä – näin pystyin taas juoksemaan pari sataa metriä eteenpäin pienemmällä kivulla. Yhdellä omatoimihierontapisteellä sain ymmärtäväiset tsempit kannustajalta, joka kehotti minua kävelemään maaliin. Otin muutaman kävelyaskeleen, mutta lopulta vaihdoin juoksuun. Pieni tuittupää ja kympin tyttö nostivat päätänsä poteroistaan.

Ihmeellistä kyllä keskeyttäminen ei käynyt missään vaiheessa mielessä. En yksinkertaisesti pystynyt keskeyttämään. En kyennyt myöntämään epäonnistumista tuhansien kannustajien edessä: olin henkisesti pakotettu jatkamaan juoksua. Kyseessä oli Major-kisa, jossa ei niin vain revitä lappua rinnasta. Reilusti päälle kutosen kilometrivauhdit olivat parempi vaihtoehto kuin DNF. Olin ihmeellisessä kuplassa, jossa kilometrit sekoittuivat kipuun, epäuskoon ja sisukkuuteen.

Maalisuoralla olin rehellisesti kateellinen. Ympärillä oli kymmeniä iloisia kasvoja ja kohti taivasta tuuletukseen heitettyjä käsiä. Itse luimistelin Oaklyjen takana ja toivoin, että olisin saanut kiriä euforisena kohti maalia. Toivoin, että olisin saanut kokea jotain muuta kuin kipua, pettymystä ja epäonnistumista. Maalissa vaihdoin tunteettoman ja yliorganisoidun autopilotin jälleen päälle. Sykemittari kiinni ja kävelin suoraan ensiaputeltalle hakemaan kauan kaivattuja jäitä. Polvet paketissa köpöttelin takaisin varustesäilytyspisteelle ja istahdin nurmikolle ihmettelemään kokemaani. Siivosin pettymyksen tunteet tehokkaasti mielestä todettuani, että jossittelun varaa ei yksinkertaisesti jäänyt. Peli oli selvä heti puolimatkan kohdalla ja osittain ymmärsin olla tyytyväinen sisukkuuteen, joka toi minut maaliviivalle saakka. 



Pieni feikkihymy naamalle ja sitten keskittyminen maisemien ihailuun... 

Haikein hetki oli palata takaisin hotellille kahden euforisenonnellisen juoksijan luo ja asettaa vierekkäin kaksi onnistumista ja oma vaikea kisa. Vähin äänin pakkasin matkalaukun. Kisakengät unohdin tunkea laukkuun ensimmäisellä yrityksellä ja lopulta Addutkin päätyivät Asicsien seuraksi paikalliselle jätteenkäsittelylaitokselle. Keväällä aloittamani Berliinin traditio sai valitettavasti jatkoa tällä reissulla.

Puolen tunnin ero loppuajoissa: toiset on täydessä tällingissä ja toiset vielä juoksuvaateissa :)


Kausi oli tässä. Kuten sanottua, kisa ei jättänyt varaa jossittelulle ja pettymyksestä pääsin pikavauhtia ylitse. Reissun likapyykkiä joudun pesemään muutaman viikon ja parantelen oikuttelevat IT-jänteet kuntoon. Ylimenokauden jälkeen edessä on uusi kausi ja uudet kujeet. Ihme kyllä, mieli halajaa uudelleen Berliiniin jälleen huhtikuussa. Berliiniin kannattaa lähteä kauempaakin – sen verran mallikkaasti saksalaiset hallitsevat kisojen järjestämisen!

Ja se aika? 3:42:40. Toinen puolikas meni karvan verran yli kahden tunnin. Kaksi vuotta sitten juoksin HCM:lla ensimmäisen puolikkaan tasan kahteen tuntiin täysin terveillä jaloilla. Nyt juoksin puolikkaan samaan aikaan rikkinäisillä kapuloilla. Jotain palikoita on liikahtanut oikeaan suuntaan, vaikka aina ei siltä tunnukaan.


T. Kisaturisti

Feuillatte parantaa vaivan kuin vaivan #celebrityservice

Kommentit

  1. Kiitos Laura rehellisestä raportista. Hienosti taisteltu maaliin asti, vaikka tavoite karkasikin. Lueskelin pitkästä aikaa vanhempiakin kirjoituksiasi, ja sinulla on kyllä ollut huikean hienoa kehitystä juoksijana. Se on inspiroinut omaakin tekemistä. Toivottavasti saat jalat hyvin kuntoon Berliinin koettelemusten jälkeen. Mukavaa syksyä ja kivoja tulevia treenejä! t. Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sari, kiitos kommentistasi! Blogi on mainio tapa purkaa omia tuntemuksia ja blogista on tullut eräänlainen moniosainen matkakertomus. Juoksussa vähän omituista on se, että ainakin oma kehitykseni on edennyt todella aaltoimaisesti ja uralla on tullut oikeastaan vain yksi selkeä tulostason hyppäys 1:45 puolimaratoonarista 1:35 tasolle. Tällä 1:35-tasolla on tullutkin hinkattua taas kaksi vuotta :)

      Treeni-iloa!

      -Laura

      Poista
  2. Moikka Laura, kiitos vastauksesta, ja toivottavasti uusi juoksuvuosi on alkanut sinulla mukavasti. :) Sen verran pitää jatkaa vielä edelliseen, että nimenomaan tuo pompsahdus puolikkaan ajassasi on mielestäni ollut todella hieno, ja selvästi olet tehnyt kovasti töitä. Toivon sulle uutta hyppäystä tällä kaudella! Itsellä 1:45 alituksen jälkeen on melko nihkeästi lähtenyt minuutteja ajasta, tosin on kyllä ollut loukkaantumisiakin. Tänä vuonna jos pääsisin edes alle 1:40 niin olisin ihan tyytyväinen (vähän aikaa ;)). Olen aikeissa juosta nyt Berliinissä puolikkaan. Oletko itse menossa tänä vuonna sinne? Mikä muuten on kokemuksesi Berliinin puolikkaasta jos lähtee tavoittelemaan aikaa 1:40 ja 1:35 välissä, onko kovin ruuhkaista niissä vauhdeissa?

    -Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Sari! Itselläni tuloskehitykseen vaikutti todella paljon muun elämän rauhoittuminen. Kertarysäyksellä elämästä jäi pois puoleksi vuodeksi ylipitkät 26 tunnin työvuorot (päivystävän lääkärin päänsärky) ja jatkuva reissaaminen viikonloppuisin. Lisäksi pääsin mukaan ihanaan työyhteisöön, joka innosti ja teki elämästä hauskaa. Tällä hetkellä aikataulu on taas aika limiiteillä eikä palautumiseen ja lepoon ole riittävästi aikaa - treeniaikakin on kortilla. Juoksun osalta itseisarvo on tällä hetkellä itse juoksemisessa ja siitä nauttimisessa - pakonomainen ennätystehtailu on kokenut hetkellisen inflaation. Suurin inflaation syy on osallistuminen tänä vuonna Team Rynkeby -hyväntekeväisyysprojektiin, joka on vienyt minut mennessään pyörätreeneineen ja kaikkine oheistapahtumineen. Siitä kirjoittelen joku kaunis päivä tänne bloginkin puolelle :)

      Mahtavaa, että päätit lähteä Berliinin puolikkaalle! Tapahtuma on iso, upeasti järjestetty ja reitti on todella nopea. Lähdin itse viime vuonna 1:35-1:40 ryhmässä ja sain juosta heti alusta lähtien täysin omaa juoksuani. Ruuhkasta ei tietoakaan. Reitti on todella leveä, joten baanaa riittää. Ensimmäisellä kerralla lähdin 1:45 ajalla matkaan ja silloin pari ensimmäistä kilometriä jouduin ohittelemaan porukkaa enemmänkin, koska vauhtini olikin paljon odotettua parempaa. Berliinissä on hyvä juosta, joten anna palaa vaan!

      Poista
    2. Moikka Laura! Ennätystehtailu on tosiaan vain ihan todella kapea aspekti koko juoksussa, ja vaikka on palkitsevaa viedä itsensä äärirajoille välillä, ei sellainen aina sovi kokonaiskuvioon niin että tekeminen olisi mielekästä. Itselläkin vaihtelee se intensiteetti, jolla jaksaa ja haluaa panostaa tulosten parantamiseen. Kisoihin osallistuminen on itselleni aika uusi juttu vielä. Monet vuodet on tullut sitä ennen juoksenneltua ilman muita intressejä kuin se, että se nyt vain on kivaa. :)

      Kirjoita ihmeessä joku kerta tänne blogiinkin uusista kuvioistasi. Kuulostaa hienolta tuo hyväntekeväisyysprojekti ja yleensäkin on hienoa, että liikkumalla voi edistää tärkeitä asioita. Itsekin olen monesti miettinyt, että voisi johonkin vastaavaan osallistua.

      Ja kiitos vastauksesta tuohon Berliini-kysymykseen. Kiva kuulla että noita aikoja tavoitellessa saa suht vapaasti juosta. Olen itse asiassa juossut ensimmäisen puolikkaani Berliinissä. Silloin tavoitteena oli alle 2 h aika, ja ruuhka oli melkoinen. Reitti siis on kyllä tuttu ja se on ihan mahtava. :)

      t. Sari

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit