Berliinin maraton: kisa, josta palasin rikkinäisenä ja vahvana samaan aikaan
Mietin pitkään kirjoitanko Berliinin reissusta sanaakaan.
Luin juuri treenikaverini Outdoor Optionin hienon ja rehellisen kertomuksen
Chicagon maratonin koettelemuksista ja päätin kertoa myös oman maratontarinani.
Ehkä tämä toimii sopivana terapiana ja hetkenä jäsennellä omia ajatuksia.
Parhasta maramatkaseuraa <3 |
Ajatus Berliinin maratonista syntyi nopeasti ja vähän viime
tipassakin kesäkuussa. Tilaisuus osallistua maratonille tipahti singaporelaisen
matkatoimiston kautta ja päätin tarttua mahdollisuuteen. Kevään puolimaratonit
onnistuivat korkeintaan 95-prosenttisesti ja Brooklynin puolikkaan jälkeen olin
todella väsynyt ja vailla inspiraatiota. Ajattelin, että hyppäys 1:34
puolimaratonajan pakonomaisesta metsästämisestä maratonharjoitteluun
pitkiksineen palauttaisi minut jälleen tekemisen ilon äärelle. Tämä tavoite
onneksi täyttyi syyskuussa Lapin ruskassa ja sumuisissa aamuisissa ihastuessani uudelleen ja uudelleen juoksuun.
Maratontreeneistä ehdin kirjoitella muutaman kirjoituksen
verran, kunnes elämä ja sopivan haasteelliset työkiireet tempasivat minut
mukaansa. Nautin työviikoista Lapissa enkä jaksanut jakaa ajatuksiani blogin
puolelle. Syyskuun puolella vauhditkin alkoivat vihdoinkin kolkutella kevään
kuntotasoa. Kahdeksan viikon valmistautumisjakso oli tiivis ja olisin
kaivannut vielä pari lisäviikkoa parhaimman vireen esiinkaivamiselle.
Maratonviikko sujui tukkoisesti. Kiusanani oli pientä
flunssaa ja iltaisin lämpöä 37 asteen pinnassa. Lenkit oli pakko jättää
juoksematta ja samanaikainen tankkaus teki olosta todella epämukavan. Oloni oli
kuin PMS-oireista kärsivällä valaalla lähtiessäni perjantaina reissuun. Tällä
kertaa meitä oli mukana reipas iskuryhmä: matkasin Berliiniin työkaverini
Paulan ja Paulan kaverin Lauran kanssa. Kentällä ehdimme sopivasti virittäytyä
tunnelmaan shampanjabaarissa. Berliinissä porhalsimme suorinta tietä expoon ja
ehdimme noutaa kisanumerot ennen lauantain megaryysistä. Matkatoimistoni oli
tehnyt hyvää työtä ja olin saanut lähtöpaikan 3:00-3:15 loppuaikaan tähtäävästä
lähtöryhmästä. Tie olisi vapaa heti alusta lähtien omalle juoksulle. Loppuaikaa
havittelin 3:25 haminoille.
Seuraavat kisat jo kiikarissa |
Lauantaina kävelimme parin kilometrin matkan hotellilta
lähtöpaikalle. Heiluimme kameran kanssa keskellä Berliinin valtaväyliä ja
lopuksi juoksin paluumatkalla viimeiset höntsät ja lyhyen
vauhtikestävyysvauhtisen vedon. Iltapäivästä pyörähdimme vielä expossa ja siitä
suuntasin omille teilleni hengailemaan keväiseltä reissulta tuttuun Dalumaan.
Olin korviani myöten täynnä hiilihydraatteja ja onnellisena lösähdin
smoothiekulhon ja punajuurimehun ääreen.
Expoilua |
Kisapäivän olin autopilotilla. Olo oli epätodellinen ja
kolme naista pyörivät ja hyörivät omassa kisajännityskuplassaan. Paula ja Laura
suuntasivat suoraan kisatamineissa lähtöpaikalle. Itse päätin kulkea
varustesäilytyksen kautta, koska halusin nähdä ja kokea kisasta muutakin kuin
reilut 42 kilometriä. Metromatka Potsdamer Platzille sujui saksalaisella
täsmällisyydellä. Kävelin tuhansien muiden juoksijoiden letkassa kohti Brandenburg
Toria ja pysähdyin välillä ikuistamaan heräilevää kaunista auringonvaloa ja
kisajännityksestä kihiseviä kanssajuoksijoita, jotka liikehtivät hermostuneesti
kuin nopeutetussa vanhan ajan mykkäfilmissä.
Kisa-aamuna |
Kisa-alueella pysähdyin ostamaan
Finisher-paidan ja jatkoin varustesäilytykseen. Varustesäilytyspisteitä oli
jaettu lähtönumeroiden perusteella useita kymmeniä ja varustepussukan
jättäminen säilytykseen sujui ilman sekunninkaan jonotusta. Suunnatessani kohti
neljää ensimmäistä lähtöryhmää väentungos helpotti ja hölkkäilin kevyet
alkuverkat ja herättelin liikkuvuutta.
En osannut jännittää lähtökarsinassa. Tunnelma oli huikea ja
valtaisat TV-ruudut esittelivät naisten ja miesten sarjojen kolme kovinta myös
meille tavallisille peräpään taapertajille. Mahtipontiset introt veivät
ajatukset pois tulevasta kisasta ja into täytti odottajan mielen. Yhtäkkiä
lähdön hetki oli käsillä. Parin minuutin kävelyn jälkeen ylitin lähtöviivan ja
kuusikaistainen tie aukeni silmieni edessä.
Kisa starttasi täysin käsikirjoituksen mukaan. Alkuun pari
5:00 kilometriä ja sen jälkeen vitoset noin 24 minuutin pintaan. Alussa jalat
tuntuivat vähän väsyneiltä enkä saanut painettua vitosia aivan tavoitevauhtiin.
Ensimmäinen kymppi aikaan 48:58. Kympin alkuverkan jälkeen juoksu lähti mukavasti
hallittuun lentoon ja seuraava vitonen meni kuin huomaamatta 24 minuuttiin.
Olin varautunut siihen, että maratonilla lento ei kestä
maaliin saakka. Maratonin muurit ja väsymys väijyvät siellä jossain 30
kilometrin jälkeen. En ollut varautunut siihen, että kone alkaisi sakata jo
ennen puolimatkaa. 17 km kohdalla vasen polvi alkoi kipuilla. Työnsin kivun
syrjään ja jatkoin matkaa. Puoliväliin saavuin edelleen tavoiteajassa 1:42:28.
Samalla reittiprofiiliin oli piilotettu vaivihkainen nousukulma. Pieni ylämäki
ja juoksu oli siinä. Vasen polvi nasahti totaaliseen jumiin ja vuosientakainen
vaiva ITBS teki näyttävän paluun tuhansien katsojien edessä.
Run Berlin. Run pain. |
Edessä oli 20 kilometriä maaliin. En tiennyt pääsisinkö
ikinä maaliin saakka. Epäonnistuminen lyötiin pöytää varoittamatta eikä minulla
ollut mitään pakopaikkaa kannustajamuurien välissä. Jatkoin matkaa. Hoin
itselleni, että vitosen kilometriajoillakin juoksen hienon kisa. Alle 3:30 aika
on todella kova saavutus. Jatkoin valheellista keskustelua itseni kanssa. 25
kilometrin kohdalla oli ensiapupiste ja ensimmäiset hierojat. Pysähtyin
pyytämään jäitä, mutta mistään sellaisesta urheiluvamman ensiavusta kuin jäästä
punatakkiset eivät olleet kuulleetkaan. Pudistin päätäni tarjotulle vesikipolle
ja vähän lisää alistuneena jatkoin matkaa. Epätasapainoisesti könytessäni
Berliinin kaduilla oikea polvi liittyi valituskuoroon. Dg: ITBS l.a. Ennuste:
huono.
25 kilometrin väliaikapisteen jälkeen minulla ei ole kuin
yksittäisiä muistikuvia seuraavalta 15 kilometriltä. Välillä muistan
yllättyneeni, kun kilometrit sujuivat odotettua nopeammin. Välillä itkin
käännöksissä, kun sivuttaisliike tuntui repivän polvet riekaleiksi. Jossain
vaiheessa pahin kipu turtui polttavantunnottomaksi kuumuudeksi. Törmäsin
lastenrattaiden kanssa tietä ylittävään naiseen, koska en pystynyt väistämään.
Minua vitutti lastenrattaiden kanssa törmäily kisareitillä ja seuraavassa
hetkessä itketti oma avuttomuuteni. Laskin hetkeä siihen pisteeseen, jolloin
voisin lopettaa juoksemisen ja kävellenkin tekisin uuden ennätyksen. Uskoin
pitäväni 3:30 jänikset selkäni takana ja seuraavassa hetkessä ryhmä porhalsi
selkäni takaa ohitse. Red Bullin pisteellä asfaltti oli liukas ja olin kuin
bambi peilikirkkaalla jäällä. Viimeiset seitsemän kilometriä pysähtelin viiden
minuutin välein ravistelemaan ja hieromaan reisiä – näin pystyin taas juoksemaan
pari sataa metriä eteenpäin pienemmällä kivulla. Yhdellä
omatoimihierontapisteellä sain ymmärtäväiset tsempit kannustajalta, joka
kehotti minua kävelemään maaliin. Otin muutaman kävelyaskeleen, mutta lopulta
vaihdoin juoksuun. Pieni tuittupää ja kympin tyttö nostivat päätänsä
poteroistaan.
Ihmeellistä kyllä keskeyttäminen ei käynyt missään vaiheessa
mielessä. En yksinkertaisesti pystynyt keskeyttämään. En kyennyt myöntämään
epäonnistumista tuhansien kannustajien edessä: olin henkisesti pakotettu
jatkamaan juoksua. Kyseessä oli Major-kisa, jossa ei niin vain revitä lappua
rinnasta. Reilusti päälle kutosen kilometrivauhdit olivat parempi vaihtoehto
kuin DNF. Olin ihmeellisessä kuplassa, jossa kilometrit sekoittuivat kipuun, epäuskoon ja sisukkuuteen.
Maalisuoralla olin rehellisesti kateellinen. Ympärillä oli
kymmeniä iloisia kasvoja ja kohti taivasta tuuletukseen heitettyjä käsiä. Itse
luimistelin Oaklyjen takana ja toivoin, että olisin saanut kiriä euforisena
kohti maalia. Toivoin, että olisin saanut kokea jotain muuta kuin kipua,
pettymystä ja epäonnistumista. Maalissa vaihdoin tunteettoman ja
yliorganisoidun autopilotin jälleen päälle. Sykemittari kiinni ja kävelin
suoraan ensiaputeltalle hakemaan kauan kaivattuja jäitä. Polvet paketissa
köpöttelin takaisin varustesäilytyspisteelle ja istahdin nurmikolle ihmettelemään kokemaani. Siivosin pettymyksen tunteet tehokkaasti mielestä
todettuani, että jossittelun varaa ei yksinkertaisesti jäänyt. Peli oli selvä
heti puolimatkan kohdalla ja osittain ymmärsin olla tyytyväinen sisukkuuteen,
joka toi minut maaliviivalle saakka.
Pieni feikkihymy naamalle ja sitten keskittyminen maisemien ihailuun... |
Haikein hetki oli palata takaisin
hotellille kahden euforisenonnellisen juoksijan luo ja asettaa vierekkäin kaksi
onnistumista ja oma vaikea kisa. Vähin äänin pakkasin matkalaukun. Kisakengät
unohdin tunkea laukkuun ensimmäisellä yrityksellä ja lopulta Addutkin
päätyivät Asicsien seuraksi paikalliselle jätteenkäsittelylaitokselle. Keväällä aloittamani Berliinin traditio sai valitettavasti jatkoa tällä reissulla.
Puolen tunnin ero loppuajoissa: toiset on täydessä tällingissä ja toiset vielä juoksuvaateissa :) |
Kausi oli tässä. Kuten sanottua, kisa ei jättänyt varaa
jossittelulle ja pettymyksestä pääsin pikavauhtia ylitse. Reissun likapyykkiä joudun pesemään muutaman viikon ja parantelen oikuttelevat IT-jänteet kuntoon. Ylimenokauden jälkeen edessä on uusi kausi ja uudet kujeet.
Ihme kyllä, mieli halajaa uudelleen Berliiniin jälleen huhtikuussa. Berliiniin kannattaa lähteä kauempaakin – sen verran mallikkaasti saksalaiset
hallitsevat kisojen järjestämisen!
Ja se aika? 3:42:40. Toinen puolikas meni karvan verran yli kahden tunnin. Kaksi vuotta sitten juoksin HCM:lla ensimmäisen puolikkaan tasan kahteen tuntiin täysin terveillä jaloilla. Nyt juoksin puolikkaan samaan aikaan rikkinäisillä kapuloilla. Jotain palikoita on liikahtanut oikeaan suuntaan, vaikka aina ei siltä tunnukaan.
T. Kisaturisti
Feuillatte parantaa vaivan kuin vaivan #celebrityservice |
Kiitos Laura rehellisestä raportista. Hienosti taisteltu maaliin asti, vaikka tavoite karkasikin. Lueskelin pitkästä aikaa vanhempiakin kirjoituksiasi, ja sinulla on kyllä ollut huikean hienoa kehitystä juoksijana. Se on inspiroinut omaakin tekemistä. Toivottavasti saat jalat hyvin kuntoon Berliinin koettelemusten jälkeen. Mukavaa syksyä ja kivoja tulevia treenejä! t. Sari
VastaaPoistaSari, kiitos kommentistasi! Blogi on mainio tapa purkaa omia tuntemuksia ja blogista on tullut eräänlainen moniosainen matkakertomus. Juoksussa vähän omituista on se, että ainakin oma kehitykseni on edennyt todella aaltoimaisesti ja uralla on tullut oikeastaan vain yksi selkeä tulostason hyppäys 1:45 puolimaratoonarista 1:35 tasolle. Tällä 1:35-tasolla on tullutkin hinkattua taas kaksi vuotta :)
PoistaTreeni-iloa!
-Laura
Moikka Laura, kiitos vastauksesta, ja toivottavasti uusi juoksuvuosi on alkanut sinulla mukavasti. :) Sen verran pitää jatkaa vielä edelliseen, että nimenomaan tuo pompsahdus puolikkaan ajassasi on mielestäni ollut todella hieno, ja selvästi olet tehnyt kovasti töitä. Toivon sulle uutta hyppäystä tällä kaudella! Itsellä 1:45 alituksen jälkeen on melko nihkeästi lähtenyt minuutteja ajasta, tosin on kyllä ollut loukkaantumisiakin. Tänä vuonna jos pääsisin edes alle 1:40 niin olisin ihan tyytyväinen (vähän aikaa ;)). Olen aikeissa juosta nyt Berliinissä puolikkaan. Oletko itse menossa tänä vuonna sinne? Mikä muuten on kokemuksesi Berliinin puolikkaasta jos lähtee tavoittelemaan aikaa 1:40 ja 1:35 välissä, onko kovin ruuhkaista niissä vauhdeissa?
VastaaPoista-Sari
Moi Sari! Itselläni tuloskehitykseen vaikutti todella paljon muun elämän rauhoittuminen. Kertarysäyksellä elämästä jäi pois puoleksi vuodeksi ylipitkät 26 tunnin työvuorot (päivystävän lääkärin päänsärky) ja jatkuva reissaaminen viikonloppuisin. Lisäksi pääsin mukaan ihanaan työyhteisöön, joka innosti ja teki elämästä hauskaa. Tällä hetkellä aikataulu on taas aika limiiteillä eikä palautumiseen ja lepoon ole riittävästi aikaa - treeniaikakin on kortilla. Juoksun osalta itseisarvo on tällä hetkellä itse juoksemisessa ja siitä nauttimisessa - pakonomainen ennätystehtailu on kokenut hetkellisen inflaation. Suurin inflaation syy on osallistuminen tänä vuonna Team Rynkeby -hyväntekeväisyysprojektiin, joka on vienyt minut mennessään pyörätreeneineen ja kaikkine oheistapahtumineen. Siitä kirjoittelen joku kaunis päivä tänne bloginkin puolelle :)
PoistaMahtavaa, että päätit lähteä Berliinin puolikkaalle! Tapahtuma on iso, upeasti järjestetty ja reitti on todella nopea. Lähdin itse viime vuonna 1:35-1:40 ryhmässä ja sain juosta heti alusta lähtien täysin omaa juoksuani. Ruuhkasta ei tietoakaan. Reitti on todella leveä, joten baanaa riittää. Ensimmäisellä kerralla lähdin 1:45 ajalla matkaan ja silloin pari ensimmäistä kilometriä jouduin ohittelemaan porukkaa enemmänkin, koska vauhtini olikin paljon odotettua parempaa. Berliinissä on hyvä juosta, joten anna palaa vaan!
Moikka Laura! Ennätystehtailu on tosiaan vain ihan todella kapea aspekti koko juoksussa, ja vaikka on palkitsevaa viedä itsensä äärirajoille välillä, ei sellainen aina sovi kokonaiskuvioon niin että tekeminen olisi mielekästä. Itselläkin vaihtelee se intensiteetti, jolla jaksaa ja haluaa panostaa tulosten parantamiseen. Kisoihin osallistuminen on itselleni aika uusi juttu vielä. Monet vuodet on tullut sitä ennen juoksenneltua ilman muita intressejä kuin se, että se nyt vain on kivaa. :)
PoistaKirjoita ihmeessä joku kerta tänne blogiinkin uusista kuvioistasi. Kuulostaa hienolta tuo hyväntekeväisyysprojekti ja yleensäkin on hienoa, että liikkumalla voi edistää tärkeitä asioita. Itsekin olen monesti miettinyt, että voisi johonkin vastaavaan osallistua.
Ja kiitos vastauksesta tuohon Berliini-kysymykseen. Kiva kuulla että noita aikoja tavoitellessa saa suht vapaasti juosta. Olen itse asiassa juossut ensimmäisen puolikkaani Berliinissä. Silloin tavoitteena oli alle 2 h aika, ja ruuhka oli melkoinen. Reitti siis on kyllä tuttu ja se on ihan mahtava. :)
t. Sari