Kisakausi on avattu - Egmond Halve Marathon 2014

Huh hei, terveiset täältä Hollannista! Takana on kauden ensimmäinen puolimaraton. Kisaraportin eiliseltä Egmondin puolimaratonilta tarjoilee teille 21.1 kilometrin kangistama sohvaperuna.

Letkeä lauantaiaamu lentokentällä

Matka kohti Amsterdamia alkoi lauantaiaamuna. En muistanutkaan miten ihania lauantaiaamut voivat olla lentokentällä! Lentoparkissa oli yli 2000 parkkipaikkaa vapaana, turvatarkastuksesta purjehdin minuutissa läpi ja loungessa sai valita ihailinko sateista kiitotietä vai laiskottelinko Eero Aarnion mukavassa Pallotuolissa. Sama seesteinen tunnelma jatkui koneessakin: neljäsosa paikoista oli tyhjänä ja tilaa riitti isommillekin hartioille. En nyt puhu omistani... Reilu kaksi tuntia myöhemmin: touchdown in Amsterdam!

Matkalukemista

 Aurinkoterapiaa ja liikenneruuhkia

Kisapäivä valkeni yllättäen AURINKOISENA. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen totesin, että edellisestä kohtaamisesta auringon kanssa oli kulunut yli neljä viikkoa. Laskuista jäi pois eilinen lentomatka, jolloin aurinkoi jaksoi kavuta pilvien yläpuolelle Airbusin perässä. Aamu oli muutenkin maagisen kaunis. Yöllä lämpötila oli käynyt pakkasen puolella ja upeita metsiä ja nummia peitti kevyt kerros kuuraa. Kauniin maiseman yllä leijaili kevyt sumuverho, jonka takaa aurinko pilkisteli. Koko maisema oli aivan valkoinen – kaunista!

Matkakohteemme Egmond on pieni rantakaupunki Pohjoismeren rannikolla ja asukkaita tässä lomakaupungissa on noin 5000. Kaupungin sijainti ja koko asettavat melkoisen logistisen haasteen kisajärjestäjille: miten mahduttaa kaupunkiin yli 17 000 juoksijaa ja heidän saattajansa. Viime vuonna kisaan osallistumiseni melkein kariutui liikenneruuhkassa. Tänä vuonna käytimme reittisuunnitteluun pari minuuttia enemmän, jotka saimme moninkertaisina takaisin. Amsterdamin suunnasta moottorien liittymä oli kaksi kilometriä tukossa ja liittymästä oli vielä parin kilometrin matka parkkialueelle... Perussetti Hollannissa. Mrs ja Mr Viekas sen sijaan huristelivat seuraavan liittymän kautta parkkipaikalle eikä matkaamme kulunut minuuttiakaan ylimääräistä. Kisapäivänä kaupunkiin johtava tie oli suljettu jo aamulla. Auto oli jätettävä kilometrien päähän parkkialueelle, josta matka jatkui bussilla. Sunnuntaiksi paikalle oli hankittu kymmeniä busseja turvaamaan sujuva kuljetus ja viime vuoden tapaan palvelu oli huipputehokasta. Kisakeskus sijaitsi paikallisessa urheiluhallissa, joka oli kooltaan noin kolmasosa Otahallista. Espoon rantamaratoniin verrattuna juoksijoita oli kirkkaasti yli kolminkertainen määrä, joten siitä voi helposti laskeskella ruuhkan. Onneksi minun ei tarvinnut kuin hakea kisapakettini hallista ja olin valmis kisaan.

Reittikartta

Matkaan!

Viime vuonna asetin tavoiteajakseni vaatimattomasti 2:00 ja kiitoksena siitä minut oli lykätty vihonviimeiseen lähtöryhmään. Viimevuotinen juoksu meni ohitteluksi, joten tänä vuonna optimaalisemmalla tavoiteajalla pääsin starttaamaan heti toisessa harrastelijajuoksijoiden lähtöryhmässä. Ensimmäisten kilometrien aikana ryhmässä on helppo juosta liian lujaa. Tällä kerralla lähdin rauhallisesti liikkelle ja ensimmäiset kilometrit tuntuivat lönköttelyltä normaalin rynnimisen sijaan. Reality check sykemittarista toi malttia: matkavauhti hieman alle 5.00 / km!

Happy Runner ennen kisaa

Kisan ensimmäiset kilometrit kiertelivät kaupungin kaduilla ja profiili oli hyvin tasainen ja nopea. Kannustajia oli tuhatpäin. Parhaat kannustukset sain paikallisen vanhainkodin ikkunasta, jossa ryhmä asukkaita sunnuntaipermanentissaan kannusti juoksijoita suoraan sohvalta. Ikkunaankin oli liimattu kannustusplakaatit. Hyvä pöhinä näillä leideillä! 

Kilometri takana - hymy ja juoksu irtoavat vielä herkästi

Ensimmäisen kolmen kilometrin jälkeen pudottauduimme merenrantaan, josta alkoi melkoinen extreme–osuus. Merenrannalla juokseminen tuo mieleen idyllisen kuvan atleetista katoamassa horisonttiin aaltojen pauhatessa ja auringon paistaessa. Todellisuus oli jotain ihan muuta! Merenrantaosuus alkoi sadan metrin upottavalla hiekkamerellä, joka pisti pakarat ja takareidet todella töihin. Syke pomppasi saman tien anaerobisen kynnyksen yläpuolelle. Aivan merenrannassa mutkitteli kapea tiiviiksi tallautunut polku, joka ei antanut tilaa sujuville ohituksille. Oikealla puolella vaanivat Pohjanmeren aallot ja vasemmalla puolella upottavanpehmeä hiekka. Mutta silti...kyllä juoksu oli unohtumattoman upeaa Egmondissa! Aurinko paistoi, merituuli kuorrutti ihon suolaiseksi ja mitä siitä, jos Atlantin vesi nousikin viisi kertaa nilkkoihin ja täytti Trainerit hiekalla ja jääkylmällä merivedellä? Ennätyksiä täällä ei rikottaisi, mutta juokseminen oli mahtavaa!

Kuva: Erik van Leuuwen / Egmond Halve Marathon

Running is dancing forwards

Puolimatkassa kahdeksan kilometrin rantaosuus oli ohi. Rannalta poispääsy olikin oma voimanponnistuksensa. Ensin vesirajasta tarvottiin toiset sata metriä upottavassa (juoksu)hiekassa ja sen jälkeen rykäistiin rannalta dyyneille reilun kymmenen metrin nousu. Sykemittarilla riitti töitä maksimisykkeiden lähestyessä uhkaavasti... Dyyneilläkään matkateko ei helpottunut: jyrkät nousut ja alamäet seurasivat toisiaan ja rataprofiili oli melkoista sik-sakia. 

Rataprofiili

Dyyneillä myös tajusin, ettei lähtöryhmäkikkailusta jäänyt kuin tyhjä juomamuki käteen. Hollannissa isoissa juoksutapahtumissa on omat sarjansa yhteistyökumppaneille ja Business Run –juoksijoille ja nämä sarjat saavat tietenkin lähteä heti eliittisarjalaisten jälkeen. Ongelmaa ei olisi, jos kyseisten sarjojen juoksijat tykittäisivät tasaisesti alle kahden tunnin puolimara-aikoja, mutta odotetusti ensimmäiset reitille ryytyneet tulivat kävellen selkä edellä jo ennen puolimatkaa. Dyyneillä ohittelu oli melkoista venäläistä rulettia juurakoiden ja pensaiden sekamelskassa.

Btw, palkinto parhaalle juoksupaidalle meni Vodafonen tiimille – selässä luki ”Running Is Dancing Forwards”. Kiitos, tämän paidan inspiraatiopläjäyksen ansiosta omasta ajastani putosi pois ainakin viisi sekuntia!

Nyt-nyt-nyt-nyt

Puolimatkan ja dyynien tiukat nousut alkoivat tuntua jaloissa, kun kolmannes matkasta oli vielä edessä. Jotain oli keksittävä, kun geelitkin olivat lopussa. Väsymyksenhetkinä on niin helppo luovuttaa ja antaa väsyneille jaloille ja kuivalle suulle henkinen yliote. Mentaalisena piiskurina ja motivointikikkana aloin rytmittää juoksua pitämällä itsepäisesti kiinni askeltiheydestä. Ensimmäisessä juoksukoulussani askeltiheyttä harjoiteltiin yhteislenkeillä ja valmentajan Ilkka Järvimäen metronomintarkka nyt-nyt-nyt-nyt rytmitti juoksua. Nyt-nyt-nyt-nyt – tunnontarkasti 90 kertaa minuutissa. Nyt-nyt-nyt-nyt. Ja askeltiheys pysyi 180/min!

”There is no better feeling than arriving at the finish line” (Scott Jurek, ultrajuoksija)

Viimeiset kilometrit ottivat koville. 18 kilometrin kohdalta alkoi pitkä ja uuvuttava nousu ja korkeuseroa nousulle kertyi noin 15 metriä. Viime vuonna bonkkasin nousussa totaalisesti ja tänä vuonna suhtauduin nousuun kunnioituksella. Rauhallisemman aloitusvauhdin ja paremman juoksunaikaisen energiatankkauksen ansiosta nousu sujui jopa mallikkaasti. Enemmän nousussa oli ohitettavia kuin minua ohittaneita. Nousu onneksi johti suoraan kaupunkiin, jossa yleisön kannustus siivitti pökkelöjalkojani viimeiset kilometrit. Viimeinen puoli kilometriäkin on loivaa nousua, joten kaikki kannustus oli tarpeen. Jonkinlaisen loppukirinkin taisin viimeisillä sadoilla metreillä kehittää – hyvin hatarien laktaatinsumentamien muistikuvien mukaan. Maaliviivalla olo oli HELPOTTUNUT. Onnellinen. Väsynyt. Takareidet ja pohkeet kramppasivat, kun kompastelin reunakivetykseen. Iloitsin kauniista mitalista. Maalihuolto oli viime vuoden tapaan minimalistinen: kolmen desin pullo urheilujuomaa ja kertakäyttöinen sadetakki tuulta vastaan. Ensi vuonna kauhon taskut täyteen banaaneja ja appelsiineja reitin huoltopisteillä ja herkuttelen sitten maaliviivan jälkeen!

Mrs Happy Runner

Ennätysmurskajaisia en päässyt vielä viettämään. Aikani haastavalla reitillä oli 1:51:05. Tämä on kaksi minuuttia parempi kuin lokakuisella väsyneellä Amsterdamin puolikkaalla, mutta toisaalta viime vuonna juoksin reitin reilun minuutin nopeammin lopun uuvahduksesta huolimatta. Juoksu oli kuitenkin helppoa ja ensimmäinen ja toinen puolikas sujuivat tasatahtia. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia treenejä ja helmikuun alun 30 km kisaa!

Jumissa sohvalla,

Laura

Kotimatkalla - pohkeet ja selkä jumissa, mutta mieli onnellisena!