Runner's High ja Runner's Blues - kisaterveiset Hollannista!

Olen tainnut nautiskella liikaa Runner’s High’ta. Minulla on krapula. Tai ainakin Runner’s Blues. Syy: aurinko, sininen taivas, upea 27.5 kilometrin juoksureitti, 12 500 kanssajuoksijaa, 350 vapaaehtoista, maailman paras huoltotiimi ja mahtavasti sujunut juoksukisa.

Juoksin kauden toisen kisan sunnuntaina Hollannin Apeldoornissa, jossa järjestettiin jo 41. kerran suosittu Midwinter Marathon. Matkoja oli jokaiseen makuun yhdestä kilometristä maratoniin: Kidsrun (1 km), Acht van Apeldoorn (8 km), Mini-Marathon (18.5 km), Asselronde (27.5 km) ja Midwinter Marathon. Viime vuonna missasin kisan parilla päivällä, koska huomasin kisan kalenterissa vasta, kun ilmoittautuminen oli harmittavasti jo sulkeutunut. Tänä vuonna otin vahingon takaisin – korkojen ja auringonpaisteen kera.

To boldly go where no Endorphinist has gone before

Matkaksi valikoitui tällä kertaa Asselronden 27.5 kilometrin rutistus. Puolikkaita plakkarissa on ”jo” kahdeksan ja tähtäin on asetettuna jossain kaukaisuudessa siintävälle maratonin maaliviivalle. Oli siis aika kokeilla jotain uutta ja katsoa mitä tapahtuu puolimaratonin jälkeen. Kuten edellisessä postauksessa jo paljastin, olen noin kaksikymmentä vuotta sitten juossut 30 kilometrin Impivaaran juoksun Rajamäellä. Tuolloin tapanani oli vielä nykyistä enemmän mennä takapuoli edellä puuhuun – ja kapsahtaa kuusesta katajaan. Tankkauksena oli litra appelsiinimehua edellisenä iltana ja koko reissu taisi hoitua puolen litran vesipullon voimin. Tuloksena reilun kolmen tunnin aika ja kaunis rivistö mustia varpaankynsiä. Tarvitsin kuitenkin hieman enemmän kättä pidempää tuleville maratonkoitoksille. Laitetaan siis juoksijannulikka koeputkeen ja katsotaan mitä tapahtuu.

27.5 km Asselronde

Sun is shining, the weather is sweet

Kisa-aamu valkeni upeana: taivas oli pilvetön ja lämpötila oli heti aamusta muutaman asteen plussan puolella. Aamun sain ottaa rauhallisesti, koska starttiviiva sijaitsi 200 metriä Hollannin kodin ovelta. Ei siis ryysimisiä moottoritiellä, parkkipaikoilla sompailua tai bussissa istumista. Luksusta! Kiireettömästä aikataulusta huolimatta vatsassa mellakoivat perhoset herättivät minut jo 06.15. Sunnuntaiaamuna. Kivaa! Aamu kului vettä tankkaillessa, koska tällä kertaa halusin välttää Egmondin puolimaratonin jälkeiset, nestevajeesta johtuvat ikävät lihaskrampit. Aamupalana oli perussekoitus kaurapuuroa, banaania, maustamatonta luomujugurttia ja raejuustoa. Ja tietysti pari kuppia cappuccinoa. Alkuverkan kävin tekemässä mukavuudenhaluisena suoraan kotiovelta ja kisapaikalle lähdimme vasta puoli tuntia ennen starttia. Ainoa tehtävä oli metsästää kisakeskuksesta neljä hakaneulaa, joita kotiin lähetetystä kirjekuoresta ei tietenkään löytynyt. Varahakaneulojen tuominen Suomesta oli jäänyt ajatuksen asteelle. Olen kuitenkin ylpeä, että mentaaliselta check listiltä löytyi kohta: ota varahakaneulat mukaan. Kun joku olisi vielä käynyt sen kohdan ruksimassa...

41. Midwinter Marathon

Olin juoksussa virallisesti kisan pääsponsorin Achmean vieraana. Kiitos poikaystävälleni, joka ystävällisesti järjesti allekirjoittaneelle mukavaa sunnuntaipäivän aktiviteettia. Kisakeskus sijaitsi Orpheus-teatterissa, jossa Achmealle oli varattu teatterin lämpiö oleskelualueineen ja buffetteineen. Tarjolla oli leipää, sämpylöitä, hernekeittoa, kakkua, teetä ja kahvia. Oi nam, oli minulla nyt oiva syy selvittää matka mahdollisimman nopeasti notkuvien herkkupöytien ääreen!

Poussailua ennen starttia

I guess you like pink?

Kymmenen minuutin karsinavärjöttelyn jälkeen lähtölaukaus pamahti ja matkaan lähtivät sekä Asselronden kiertäjät että maratonjuoksijat. Lähtösuorana oli leveä, kuninkaanlinnalle johtava Loolaan, joten lääniä riitti kaikille tasapuolisesti. Ensimmäiset kilometrit kiertelivät hienostokaupunginosan Berg & Bosin kaduilla, josta otimme kurssin kohti länttä. Ensimmäisen juomapisteen jälkeen alkoi loiva nousuosuus, jota jatkuikin pari kilometriä. Nousussa tein tuttavuutta ensimmäisen hollantilaisen kanssajuoksijan kanssa, joka kertoili koettelemuksistaan viime vuoden yllätyslämpimällä Rotterdamin maratonilla, varoitteli minua rivien välistä aloittamasta liian lujaa ja ennusti minulle loppuajan 2:29. Mäessä ukko koikkelehti menemään.

Karsinassa teljettynä - lopputuuletusharjoitukset

Ensimmäinen nousuosuus sujui helposti ja pian saavuimme pieneen golfklubin ja ravintoloiden eliittikylään Hoog Soereniin, jossa sain lisää herraseuraa toisesta hollantilaisesta juoksijasta. Teimme nopeaa tuttavuutta ja vastaanotin kohteliaisuuden värikkäästä kisa-asustani. Näitä pinkki-kommentteja riitti niin kauan kuin juoksijoista irtosi ylimääräistä energiaa eli noin 24 kilometrin paikkeille. Tai sitten en enää ymmärtänyt loppumatkasta ulkopuolisen maailman tapahtumista mitään. Hyvin mahdollista.

Keveä askel - matkaa taitettu noin 200 metriä

Make you want to move your dancing feet

Hoeg Soerenista matka jatkui mukavalla alamäellä, jota oli kiva lasketella kuin maileri konsanaan. Mielikuvaharjoittelu kannattaa aina – valmentajani (=puolimaileri) tosin nauraisi tälle kielikuvalle sarkastisesti. Jätin kohteliaan hollantilaisherran jarruttelemaan alamäkeen. Olin epäkohtelias – en tainnut sanoa edes näkemiin. Kympin väliaikapisteelle saavuin hyvässä vauhdissa 53 minuuttiin.

Geelin, alamäen antamin supervoimin ja mukavan herraseuran siivittämänä vauhti kiihtyi hieman liikaakin ja seuraavat kuusi kilometriä sujuivat kuin itsestään. Hieman ennen puolimatkaa kannustusjoukoissa seisoi myös poikaystäväni, jonka olin käskyttänyt radan varrelle tuomaan uuden energiageeleillä lastatun Spibeltin ja ylimääräisen juomapullon. Iso Lemonia huuleen ja matka jatkui.

Hollannin Gatoradea

You gotta love your flat country!

16 kilometrin kyltille saakka juoksu kulki oikein jouhevasti kauniita maisemia ihastellen. Siihen se hauskanpito jäikin. Ensin vähän ylämäkeä ja sitten vähän enemmän YLÄMÄKEÄ. Reilun kilometrin matkalla nousumetrejä kertyi lähemmäksi viisikymmentä. Mäen puolivälissä en malttanut olla kommentoimatta Hollannin tasaisuutta. Ymmärtäväisiä vastakommentteja ja peukun nostoja sateli jälleen herraseurueelta. Mäki loppui aikanaan ja puolimaratonin kylttikin livahti jossain näkökentän periferiassa. Kellotin puolimaratonajaksi 1:52:05. Tässä vaiheessa juoksu tuntui vielä helpolta ja pienen hölläilyn jälkeen pystyin kiristämään tahtia. Tiesin, että viimeisillä kilometreillä vauhtia kiihdyttäisi ilmaiseksi mukava alamäkiosuus – olin rullaillut mäkeä alaspäin (ja tarponut ylöspäin) lukuisia kertoja sekä peruskestävyys- että vauhtikestävyyslenkeilläni.

Reipasta vauhtia alkumatkasta

Rotterdamin reipas maratonmies kuvassa vasemmalla puolellani

Ensimmäinen ylämäki selätetty!

Alamäki onkin ylämäki

Juuri ennen alamäkiosuuden alkua pieni juoksijan painajainen kävi nykäisemässä Pink Expressistä käsijarrun päälle ja kilometriajat hidastuivat 5.40 – 5.50 tuntumaan. Hommia tein ihan yhtä paljon päästäkseni eteenpäin, mutta tossu ei vain luistanut. Pitkään odotettu alamäkiosuus olikin yhtä tervanjuontia. Missä se lennokas mailerin askel nyt piileksi? Epäreilua! Kaiken lisäksi pari kilometriä ennen maalia oikean polven IT-jänne alkoi kiristyä yhtää aikaa päätä ympäröivän pannan kanssa. Viimeinen juomapiste oli armeliaasti kaksi kilometriä ennen maaliviivaa. Ja voi kauheus, juoksijat ennen minua pysähtyivät pisteelle kuin baaritiskille. Jouduin ottamaan pari kävelyaskelta. Matkanteko stoppasi melkein siihen. Tähyilin ympärilleni: ai tässäkö se maratonin kuuluisa muuri on?

Sain lantiostani roikkuvaa kaksi pötkylää taas liikkeelle. Alkumatkasta Rotterdamin maratonista tarinoitunut herrakin putkahti jostain selkäni takaa ja kannusti, että olin edelleen 2:29 vauhdissa. Asicsia vain toisen eteen ja Pink Express oli taas vauhdissa. Kyllä minä nuo kaksi vaivaista kilometriä selvittäisin. Ennen 777 metrin pituisen maalinsuoran alkua jyvät karsittiin akanoista ja maratonnumerolapulla varustetut onnettomat passitettiin vielä 15 kilometrin sakkokierrokselle. Siellä se sama ensimmäinen nousu odotti taas huono-osaisia. Tässä vaiheessa tajusin, miten hullusta matkasta maratonilla on oikeasti kyse. Projektin läpiviemiseksi tarvitaan vielä paljon kilometrejä, treenitunteja ja lisää luonteenlujuutta.

Maalisuora oli samaa menneen kuninkaallisen loiston näyttämöä kuin lähtiessäkin ja sitähän riitti melkein kilometrin verran. Nappasin sykemittarin näytön kilometrivauhdista sykenäytölle. Matkaa oli taitettu pitkälti ylä-VK-alueella ja pitihän sitä lopussa rykiä vähän maksimikestävyyttäkin. Matkan varrella vielä romanttiset irvitystuuletukset poikaystävälle ja siitä reippaasti maaliviivan yli. Aika 2:26:04. Maksimisyke 184. Oikein bueno suoritus! Rotterdamin maratonmies ennätti onnittelemaan ja kanssajuoksijoilla oli hirveästi asiaa hollanniksi. Sen verran oli yrjöt suussa, etten jaksanut arvailla ruotsi-saksa –pohjalta lauseiden sisältöä. Hymyilin kohteliaasti. Jostain maalikarsinan aukosta poikaystäväkin pujahti antamaan onnitteluhalaukset. Siinä kaulassa oli mukava roikkua. Pusuja ei tosin herunut – taisi naama olla sen verran räkäinen ja geelin kuorruttama.

Maalissa!

Maalissa kaulaan ripustettiin söpö mitali ja tutisevin jaloin hoipuin nauttimaan maalihuollon antimista. Jaahas, tarjolla taas perussetti teetä ja 3 dl pullo urheilujuomaa. Onneksi sadan metrin päässä siinteli Achmea Lounge voileipä-, keitto ja kahvitarjoiluineen, joten majoituimme lämpiöön pahimman nälän ajaksi. Tungin puoliväkisin leipää ja teetä napaan, vaikka ajatus ruuan vastaanottamisesta oli mahani mielestä todella huono. Sen verran sekaisin elimistöni oli urheilujuomista, kofeiinigeeleistä ja energianpuutteesta.

Happy Runner!

Kiireettömän tankkauksen jälkeen oli mukava lampsia sata metriä kotiovelle. Kylmä suihku jaloille, sohvalle, ruokaa, venyttelyä ja päivän 30 minuutin kyykkäilyt – checked! Endorfinistin päivä oli pulkassa!

Lepopäivä huomenna! Ja ylihuomenna :)

Mitä otin opikseni tästä kisasta? Miten voin hyödyntää kokemuksiani tulevissa jopa pidemmissä juoksuissa? Juoksu sujui aivan loistavasti lopun väsähdyksestä huolimatta. Keskivauhti oli kuitenkin hieman alle 5.20 / km ja matkaa taitoin koko ajan anaerobisen kynnyksen tuntumassa, joten näillä vauhdeilla en tule maratonia ikinä juoksemaan. Maratonilla nyykähdys tulee toivottavasti 25 kilometrimerkin jälkeen – jos on tullakseen.

*Olin hyvin levännyt. Alkuviikon päivystys oli helpohko ja vapaapäivänä sain nukuttua riittävästi.

*Epäsäännöllisen työn vuoksi syöminen oli huonoa 4-5 päivää ennen kisaa. Huomasin ongelman ja muistin tankata hiilihydraatteja kolme päivää ennen kisaa. Purkki Innocentin mangosmoothieta hätävarana ja seuraavana päivä pari palaa leipää ja pastaa ekstraherkkuna.

*Maltillinen aloitus onnistui hyvin. Ensimmäiset kilometrivauhdit eivät alkaneet nelosella. Ensimmäisessä mäessä pidin vauhdin rauhallisena. Juoksin omaa tahtia, vaikka mäkitykkejä porhalsi ohitseni rinta rottingilla

*Mukana oli tuplamäärä energiageelejä, joita nautin noin 6 kilometrin välein. Puolivälissä kyytiin napattu ylimääräinen juomapullo toimi myös hyvin.

*Suhtauduin juoksuun positiivisesti. Ennen kisaa fiilis oli ”joko mennään!”. Aurinkoinen sää ja iloiset kanssajuoksijat tsemppasivat. Tarinoidessa matkakin taittui nopeammin.

*Lopun väsymyksestä huolimatta jaksoin kirittää itseäni. Askeltiheyden laskeminen auttoi jälleen kerran.

Olo nyt tyhjä, onnellinen, euforinen ja toiveikas. Vaikean syksyn jälkeen olen saanut nostettua itseni takaisin hyvään juoksukuntoon. Ensimmäinen haaste on malttaa palautella ennen uuteen treenikauteen siirtymistä. Luvassa on tiukkaa peruskunnon kasvatusta huhtikuulle saakka ja siitä lähden taas laskettelemaan kohti kevään ja kesän päätavoitteita Helsinki City Runia ja Helsinki Half Marathonia.

Endorfinisti kiittää ja kuittaa matkaraportin tähän,

Laura