Berliinin puolimaraton ja utopistinen ennätysjuoksu: 1:35:15!

Minun pitäisi olla onnellinen. Hyppiä, pomppia, kiljua riemusta. Mutta oikeasti pää on tyhjä. Oloni on kuin olisin juossut maratonin ja joutunut taistelemaan liian monta metriä päästäkseni maaliin. Lähdin Berliiniin keho ja mieli täynnä rentoa itseluottamusta. Lopulta saavutin sen mitä mitä olin joskus herkkänä hetkenä unelmoinut. Tavoitteiden täydellinen saavuttaminen – ja jopa niiden ylittäminen – on nollannut pääni niin tehokkaasti, etten jaksa ajatellakaan tulevia kisoja, tulevia startteja tai edes tulevia harjoituksia. Matka Berliiniin oli todella opettavainen ja kristallisoi monta uutta tavoitetta tuleville vuosille.

Jälleen Eltsussa: viimeinen VK ennen Berliiniä

 Viikonloppureissu starttasi totutuissa kisaa edeltävissä rutiineissa: viimehetken pyykinpesua ja pakkaamista. Perjantaina töiden jälkeen pääsin nauttimaan palauttavasta hieronnasta ja samalla taisin ottaa tunnin iltatorkut. Hieronnan jälkeen ohjelmassa oli pikaista hulluttelua Hulluilla Päivillä ja kassit täynnä pastasalaattia suuntasin kohtia kotia. Mukaan nappasin Akateemisesta myös Berliinin matkaoppaan – enhän minä ollut aikaisemmin edes vieraillut Berliinissä! Kotona lykkäsin viime tinkaan pyykinpesua ja Rimowan täyttämistä liian monella tossuparilla. Enemmän minua kiinnosti häröily juoksukavereiden kanssa Runner’s High’n Facebook-seinällä. Liian myöhään nukkumaan ja liian aikaisin ylös. Edellisviikon tapaan koukkasin kaverin kodin kautta matkalla lentokentälle – tällä kertaa kaverini suuntasi jälleen Kittilään, kun minä puolestani otin suunnan kohti Berliiniä. Lentokentälläkin oli hieman eri meno kuin kaksi viikkoa sitten: pääsiäisloma oli alkanut monella kanssamatkustajalla.

Helsinki-Berliini

Lento Berliiniin oli yhtä jännittävä kuin työmatka. Perillä minua odotti kulahtanut Tegelin lentokenttä, josta suuntasin bussi+metrokyydillä kohti keskustaa. Taksillakin olisin päässyt kahdellakympillä, mutta olin ensimmäistä kertaa Berliinissä ja minulla oli kova hinku päästä heti kaupungin fiilikseen kiinni. Metroasemalta tullessani ulos ensimmäisenä silmieni eteen avautui KaDeWe-tavaratalo – todella osuva avaus shoppailuhullun juoksijan viikonloppumatkalle! Parin kaupunkikorttelin jälkeen sukelsin Tiergartenin omaan maailmaan: kaupungin äänet katosivat jonnekin taustalle ja yhtäkkiä aidan takana näkyikin laamoja ja flamingoja.

Hotellini sijaitsi aivan Berliinin eläintarhan vieressä ja nautin rauhallisista diplomaattikorttelin kaduista. Aikaisen matkailijan huone ei ollut vielä valmis, joten luovutin matkalaukun ovimiehen huomaan ja suuntasin takaisin Berliinin kaduille. Päätin vierailla heti maratonexpossa – first things first! Expo oli todella mielenkiintoisessa paikassa: Tempelhofin vanhalla lentokentällä puolen tunnin metromatkan päässä. Kuljin vanhan tuloaulan läpi lähtöporteille ja siitä edelleen kiitoratojen vieritse varsinaiselle expoalueelle. Lentokoneiden sijaan kiitoradalla porhalsivat pienet juoksijanalut ja rullaluistelijat.

Expossa "keskuslentokentällä"

Expo oli messevän kokoinen. Paikalla oli kohtuullisesti maratonien järjestäjiä, isoista urheiluvaatemerkeistä Asics ja Adidas ja paikallisia urheilukauppoja oli mukana todella kiitettävä määrä – tarjolla oli niin juoksu-, rullaluistelu- kuin triathlonvarusteita. Itse selvisin yllättävän pienillä vahingoilla: mukaan tarttui pari GU:n Chocolate Outrage –geeliä, 2XU:n kompressiosukat ja tavallista eksoottisempina tuomisina SunWarriorin proteiini-ja viherjauheita. Eniten expossa minua kiinnosti uudet Nimbus17:t, joita kävin mielenkiinnosta sovittamassa. Onneksi malli oli muuttunut pika-arvion mukaan vain parempaan suuntaan!

Numerolappua sai jonottaa kuin JFK.lla passintarkastusta

Numerolappusen jonottamiseen meni pitkä tovi – lauantai oli odotetusti expon kiireisin päivä eikä tapahtuma ollut 32 000 juoksijan voimiin mikä kylätapahtuma. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen sain chipin kouraan ja paikan päällä printatun numerolapun mukaan. Lyhyehköt yöunet, lentomatka ja jonossa seisoskelu väsyttivät jalkoja, joten antoisan expoilukierroksen jälkeen katsoin parhaimmaksi keskittyä olennaiseen ja suuntasin takaisin hotellille. Hotellilla söin reippaan päivällisen ja parin tunnin lepäilyn jälkeen ahtauduin kompressiotrikoisiin vielä pienestä ähkystä kärsien. Kävin juoksemassa ilta-auringossa lyhyen puolentunnin iltalenkin, johon sisällytin yhden neljän minuutin reippaamman vedon VK-alueella. Jalat tuntuivat aivan huippuhyviltä! Lenkin päätteeksi tein kevyitä dynaamisia venyttelyjä ja availin kevyesti lonkkia. Loppuilta kului hieman väsyneissä tunnelmissa ja kesäaikaan siirtymisen vuoksi hyppäsin unten maille jo iltakymmeneltä.

Iltalenkkimaisemia

Herätyskello kiskoi puolimaratoonarin unten mailta hieman ennen seitsemää. Startti oli aamukymmeneltä, joten myöhäisemmäksi en voinut lykätä heräämistä. Hotellin aamiainen oli aivan mieletön, muttta kisapäivänä jouduin tyytymään heti heräämisen jälkeen syötyyn banaaniin ja pariin kahvikuppiin. Hätäisesti pakkasin repun ja viime tingassa kuikuilin lyhyimmän metroreitin kisapaikalle. Olin edellisenä päivänä simahtanut henkisesti, joten kisavalmistelut jäivät aamulle. Melkein aikataulussa suuntasin hotellin ravintolaan juomaan pari lasia tuoremehua ja syömään pienen kupin mysliä. Sadepisarat ropisivat lasikattoon – sateenhan piti alkaa vasta iltapäivällä!

Onneksi sade taukosi metromatkan aikana. Lähtöalueella olin reilu tunti ennen starttia. Lähtö- ja maalialue oli suljettu ulkopuolisilta ja odotetusti itseltäni meni hyvä tovi hahmottaa varustesäilytyksen sijainti ja lähtökarsinat. Osa vapaaehtoisista oli yhtä pihalla kuin minäkin. Pikaisen orientoitumisen jälkeen nakkasin varustepussini rekan lavalle ja lähdin verkkaamaan. Tai näin suunnittelin. Lähtöalue oli ihan tukossa eikä sopivaa verryttelytilaa ollut laisinkaan. Päädyin pyörimään 50 metrin rinkulaa parinkymmenen muun juoksijan kanssa. Kello tikitti eteenpäin ja vartti ennen starttia päätin siirtyä lähtöalueelle. Kulkuväylä lähtökarsinaan oli samalla myös WC-jono, joten eteneminen oli hidasta. Tiesin kuitenkin, että aikaa oli riittävästi, joten en alkanut panikoida. Pujahdin omaan karsinaan ja leveämpiharteisen juoksijan vanavedessä puikkelehdin kohti eturiviä. Lokakuisen puolimara-aikani perusteella olin 1:39 – 1:49 juoksijoiden ryhmässä, mutta tavoitteeni oli alle 1:40 - kohti eturiviä siis! Tungoksessa jäin tavoitteestani 20 metriä.

Lähtö olikin oma hässäkkänsä – muuten järjestelyt pelasivat miten nyt isossa massatapahtumassa vain voivat pelata. Hetki ennen starttia ilmoitettiin, että lähtö viivästyy. Lopulta viivytystä tuli kymmenen minuuttia, jotka olivat pitkiä topissa ja shorteissa värjötellessä. Huonohko alkuverkka ei merkinnyt enää mitään – kylmähän siinä tuli, vaikka yritin hyppiä ja juosta paikallani. Lopulta starttipistooli pamahti ja viiden minuutin kävelyn jälkeen pääsin lähtöviivan yli.

Alkumatka oli hidasta. Ylimääräisen seisoskelun vuoksi lähdin maltilla liikenteeseen ja kaksi ensimmäistä kilometriä maltoin 4:40 – 4:50 / km vauhtia. Silti ohitettavia riitti. Juoksin vasenta reunaa ja yritin välttää ylimääräisiä ohitushöntyilyjä reunakivetysten kautta. Kahden ensimmäisen kilometrin jälkeen putosin ihmeelliseen, keskittyneeseen tunneliin, jossa ainoa asia oli juoksu. Juoksu oli käsittämättömän helppoa ja ensimmäiset viisi kilometriä sykekin pysyi jopa alle anaerobisen kynnyksen - yleensä paukutan puolikkaat reilusti yli anaerobisen kynnyksen sykkeillä. Brandenburg Tor, Siegessäule – viiden kilometrin jälkeen nähtävyydet oli nähty. Matka jatkui helposti ja vauhti asettui 4:30/km pintaan. Alkumatkan mietin mielessäni onko tämä juoksijan itsemurha.

“The only good race pace is suicide pace and today looks like a good day to die.”

Mieleeni muistuivat Steve Prefontainen sanat, jotka opin eräänä elokuisena iltana Kallahden uimarannalla. Sen jälkeen olin myös oppinut tammikuisessa Aktia Cupissa, että 4:30/km vauhti voi tuntua ihan siedettävältä. Päätin jatkaa yltiöpäistä menoani. Reitti oli leveä ja ohitettavien määrä tasoittui ensimmäisen kympin jälkeen. Sade pysyi poissa ja lämpötila oli hieman kymmenen asteen yläpuolella. Ainoa kiusa oli ajoittaisesta kovasta vastatuulesta.

Kisatunnelmia

Berliinin reitti oli aivan mahtava: tasainen ja leveä. Kannustusta riitti ja ahtaita 90 asteen käännöksiä ei ollut nimeksikään. Puolimatkan jälkeen tuuli jäi selän taakse – onneksi! Vastatuuli olisi tehnyt viimeisistä kilometreistä tavallista pidempiä. Juoksu meni kuin juna eteenpäin eikä matkan varrelle mahtunut pientä kylkipistosta suurempaa draamaa. Vitonen toisensa jälkeen pystyin kiristämään vauhtia:

5 km 22:52

10 km 45:33

15 km 1:08:07

15 kilometrin jälkeen olin varma, ettei mitään katkeamista tulisi. Parhaat kilometrit huitelin aikaan 4:18/km – siis kympin ennätysjuoksuvauhtia! Loppumatkasta porukan vauhti oli mukavantasaista ja hyppäsin viimeisiksi kilometreiksi kaunisaskelisen saksalaismiehen peesiin – ja ajatukset olivat ihan jossain muualla kuin puolimaratonin viimeisillä kilometreillä. Toinen hyvä kirittäjä oli tanskalainen mies, jonka ohitin loppukilometreillä kolme kertaa. Kahden ensimmäisen ohituksen jälkeen kaveri spurttasi aina minusta ohi ja jäi jolkottamaan parin metrin etäisyydelle. Viimeisen kilometrin alkaessa kiristin skandikaverista ohitse eikä tyyppiä näkynyt enää sen koomin. Viimeinen kilometri sujuikin lennokkaasti noin 4:10/km loppuspurtilla.

Maaliintulo olikin oma lukunsa unohtumattomien tähtihetkien joukossa. Maalialueen kello näytti lähestyvän jo 1:40 –alkuista aikaa, mutta tiesin, että olin lönkötellyt lähtöviivan yli vasta viisi minuuttia starttipistoolin pamahduksen jälkeen. Vilkaisin varovasti Suuntoa ja reilu 200 metriä ennen maalia taulussa vilkkui 1:34:45. WTF?! Juoksun aikana olin seurannut vain kilometrivauhti ja satunnaisesti sykettä ja 4:25-kilometriaikojen tuijottelun jälkeen tiesin loppuajan huitelevan 1:35 pinnassa. En kuitenkaan voinut uskoa loppuaikaa todeksi ja meinasin lentää pyrstölleni loppusuoran koittaessa. Hillittön hybris päälle, viimeiset sadat metrit kunnolla spurtaten ja maaliviivan yli rennosti tuuletellen voittajan elkein. Maalissa se sitten iski: euforisenonnellinen ja epäuskoinen fiilis. Itketti ja nauratti samaan aikaan. Miten minä pystyin tähän? Samanlaisia tunteita olen kokenut nopealla pikakelauksella kahdesti: vuonna -98 kun sain käteeni yliopiston hyväksymiskirjeen ja vuonna 2012 ensimmäisen puolimaratonin maalissa. Keräilin onnellisen itseni kappaleita muutaman minuutin ja sen jälkeen suuntasin mitali- ja banaanijonoihin. Nopeasti pyyhin pahimmat geelinrippeet poskilta ja kävin kauniisti kiittämässä kaunisaskelista saksalaista, jonka perässä olin kirmannut viimeiset viisi kilometriä. Danke schön!

Jos ette ole vielä arvanneet niin olin täydellisen tyytyväinen juoksuun. Alkuverryttely oli mitä oli, mutta lähdön viivästyminen veti lihakset joka tapauksessa pieneen kipsiin. Ainoa miinus. Aloitin maltilla ensimmäiset kaksi kilometriä ja sen jälkeen pöljänä päivänä oli helppo lasketella maaliin. Jokainen vitonen oli edellistä nopeampi ja jotenkin juoksu oli koko ajan omassa hallinnassa. Loppukilometreillä oli mahtavaa, kun hyvää ja hyvännäköistä peesiä oli rutkasti tarjolla.

Ja se loppuaika kuten otsikossa jo paljastin: 1:35:15. Melkein yhdeksän minuuttia pois Amsterdamin lokakuisesta entisestä ennätystä. Me likey!

Oikeasti onnellinen juoksija

Palautuminen onkin ollut jälleen oma urakkansa. Fyysisesti palautuminen on sujunut kohtuullisesti: maanantaina tukkoiset etureidet hidastivat väsyneen juoksuturistin taivalta Berliinin kaduilla, mutta muuten selvisin puolikkaasta ilman sotavammoja. Pienet kolotukset paranivat kummasti Adidaksen lippulaivamyymälän sovituskopissa. Henkisellä puolella olen sen sijaan ollut ihan kuutamolla. Olen ollut puhkikatkipoikkiväsynyt ja ajatus juoksemisesta oli ensimmäiset neljä päivää aivan utopistinen. Minua ei kiinnostanut mikään. Edes maratonin jälkeen en ollut näin pahasti post-marathon bluesin kourissa. Torstaina lähdin vihdoinkin hölköttelemään Pirkkolaan ja seuraamaan kavereiden raastamista Talvijuoksusarjan viimeisessä osakilpailussa. Itse totesin jo iltapäivällä, että tänään on kisa parempi jättää välistä. Kevyt höntsäily ja kavereiden kanssa hengailu teki hyvää ja eilinen peruskestävyyslenkkikin tuntui jo juoksulta erinomaisessa seurassa.

Keräilen ajatuksiani vielä pari päivää ja sitten alan miettiä ensi viikonlopun kymppiä Rotterdamissa. Matkana siis neljännesmaraton ja suunnittelin jo vetäväni kisan hyvänä treeninä – ketä nyt kiinnostaa 10.5 kilometrin ennätyksen parantaminen? Parin päivän takaisesta infomeilistä kuitenkin selvisi, että juoksijoille kellotetaan myös virallinen 10K väliaika. Eli alustava suunnitelma on vetää 9 km – 10 km ihan täpöillä ja jäädä kasailemaan itseäni kympin kohdalle. Sen jälkeen todennäköisesti kankeasti köpötellen viimeinen puolikilometriä maaliin... Tällaisella taktiikalla ensi viikolla!

Heippa – nyt minä lähden kasailemaan itseäni hierontaan ja Stockan Liikkelle –tapahtumaan!

Kisaterkuin,

Laura