Helsinki City Run 2015 - puolimaratonin pituinen raastosuora aikaan 1:36:29!

Tästä tämä lähtee – ja todennäköisesti ihan lapasesta. Kisaraporttini Helsinki City Runilta, olkaa hyvät!

HCR, HCR, HCR... Kauden toinen puolimaraton ja paluu juoksu-urani alkumetreille. Juoksin ensimmäisen puolimaratonin juuri Helsinki City Runilla kolme vuotta sitten ja paluu juoksuinnostuksen alkulähteille on ollut aina inspiroituneen innokas. Kisa on ollut perinteinen kevätkauden avaus, josta exposekoiluja, kisaa edeltävää jännitystä ja iloista naurua ei ole puuttunut.

HCR Street Teamin kolmas puolikas edessä!

Itselleni valmistautuminen Helsinki City Runille oli henkisesti haastava. Plakkarissa oli maaliskuussa leijuttu unelmajuoksu Berliinissä, jonka tasaisilla ja paraatileveillä kaduilla juoksin elämäni helpoimman ja kontrolloiduimman puolimaratonin ja samalla paransin ennätystäni melkein kymmenen minuuttia. Seuraavaksi tavoitteeksi asetin alle 1:34 ajan, jonka juoksemiseen tarvitsen toisen täydellisen pöljän päivän ja nopean reitin. Mielessäni kelailin kymmeniä kertoja HCR:n reittiä ja lopulta reittiintutustumispitkiksellä se valkeni – tällä reitillä on todella vaikea parannella ennätystä. Henkisesti tähyilin jo kesäkuista Helsinki Half Marathonia ja varsinkin lokakuista Münchenin puolikasta. Viimeinen rennosti sujunut vauhtikestävyyslenkki viikko ennen starttia loi kuitenkin uskoa, että mäkisellä ja mutkaisella reitillä tulee olemaan hauskaa.

Hyvä tästä tulee!

Päivystin kaksi yötä alkuviikosta ja pääsin pitkän viikonlopun viettoon jo keskiviikkona. Vauhtileikittelin jalkoja auki keskiviikon Maraklubin treeneissä, torstaina lepäsin ja keskityin parvekkeen siivoamiseen. Roudasin kolme kassillista vaatteita kirpputorille. Perjantaina treffasin juoksukaimani Lauran Hakaniemessä ja lähdimme höntsäilemään Töölönlahtea ja Eläintarhanlahtea ympäri HCR-reittiä seuraillen. Pohkeet olivat hieman tukkoiset  ratajuoksun jälkeen, mutta muuten fiilis oli hyvä. Kiihdyttelin menemään neljä minuuttia vauhtikestävyysaluella ja juoksu oli rentoa ja irtonaista. Mutta sitten se iski – viimeisen viiden minuutin aikana. Mahakipu. Jouduin heittämään kävelyksi ja kipukin rauhoittui. 

Perjantain aamulenkillä

Helpottuneena suuntasin Lauran kanssa expoon, jossa leijuimme Asicsin kuvauspisteellä Helsingin kattojen yllä puumatrikoissaimme – samislook oli täydellinen (mitä nyt olen Lauraa noin kymmenen senttiä lyhyempi!). Numerommekin olivat melkein samikset: 42 ja 43. Camelbackin pilttuusta löysin kauan etsimäni kevyen juoksurepun. Kuolasin kieli pitkällä jälleen uusia Nimbuksia, mutta parinkympin messutarjous ei saanut minua ihan villiksi. Exposta poistuessa maha ilmoitti jälleen olemassaolostaan ja jouduin kirmaamaan satasen ennätysvauhdilla lähimpään vessaan turvonneen vyötärönseutuni kanssa. Olin ihmeissäni, kun yleensä saan vedellä aamupalaksi vaikka rautanauloja ja maha hyrisee tyytyväisenä...

Team Puumatrikoot vauhdissa

Iso kisa ja hurjan pieni numero :)

 

Mahan kiukuttelun lisäksi päivän toinen takaisku oli päivän hieronta-ajan peruuntuminen. Viime kirjoituksessa sivusin kisavalmisteluja ja siihen liittyvää taikauskoa. Vuoden ajan olen uskollisesti käynyt kisaa edeltävässä Lympha Touch –hieronnassa, joka toimii itselläni jalkojen palauttajana ja keventäjänä kuin unelma. Ihana hierojani joutui kuitenkin perumaan viimeistelyhierontani ja piru mielessäni yritti saada minua paniikin valtaan. En antanut periksi vaan suuntasin hieronnan sijaan palauttavaan kasvohoitoon. Ilta kuluikin vatsanväänteitä kiroillen ja lihasmojotuksia kuunnellen. Onneksi smoothiekone pelasti minut pahimmalta energiavajeelta ja nestetasapainoa hoivasin Northforcen Extreme-urheilujuomalla.

Nestelinjalla

Kisapäivä koitti. Aamuyöstä olin heräillyt pariin otteeseen, mutta maltoin viihtyä untenmailla aamuyhdeksään. Aamun fiilis oli jopa turhan rauhallinen. Kipristelevä kisajännitys oli poissa – ja onneksi muutkin vatsankirpistelyt olivat tipotiessään. Järjestin vaatekaapin uuteen uskoon, imuroin ja siivosin. Lopulta minun oli pakko laittaa tykimpää fiilismusaa soimaan, jotta pääsin kisatunnelmaan. Neljä tuntia ennen starttia muistin vihdoinkin syödä aamupalaa: perussetti kahvia ja vadelmasmoothieta. Edellisenä päivänä en ollut pystynyt syömään mitään kiinteää, joten pienellä riskillä maha pulputtaen keitin myös puuroa. Vauhdikkaasti kokosin kisarepun ja suuntasin metrolla ja ratikalla Stadikalle.

Stadionin ja kisapaika tunnelma oli ihana! Hiippailin moikkaamaan Paavoa. Jatkoin matkaani Stadikalle ja joku hiippari liimautui kylkeen kiinni – Laurahan se siinä! Veimme tavarat pukuhuoneeseen ja suuntasimme heilumaan kameroiden kanssa maalialueelle. Tyhjä stadion ja maaliviiva – menen näkymästä aina ihan pähkinöiksi! Mukaan liittyi myös HCR Street Teamin Siiri ja Karoliina ja räkätimme ja käkätimme pahimman kisajännityksen pois. Päivystyksen työkaverit olivat ensiaputehtävissä ja sain ekstratsempit iloisilta hoitajilta.

Lähtövalmiina

 

Kuva: One Vision / Juha Saastamoinen

Kuva: Onevision / Juha Saastamoinen

Tunti ennen starttia lähdimme verkkaamaan Lauran kanssa. Juoksimme parikymmentä minuuttia ja lopussa rullailin kaksi reippaampaa kiihdytystä. Syke pomppi ihan omissa sfääreissään ja jätin varsinaisen VK-aukaisun tekemättä. Venyttelyt olivat lyhyitä dynaamisia nytkyttelyjä ja enemmän keskityin liikeratojen avaamiseen. Lämmittelyn jälkeen kävin pikaisesti vaihtamassa kisakengät ja shortsit ja geelit kädessä/rinnuksilla suuntasimme Lauran kanssa lähtöpaikalle. Verkkailin hermostuneesti vielä Eltsu ympäristössä ja sen jälkeen luikahdimme lähtökarsinaan. Kisajännitystä purimme Tukholman maratonin promomiehen kanssa, jonka olimme tavanneet perjantaina expossa.

Starttasimme matkaan ensimmäisessä lähtöryhmässä ja melkein alusta lähtien pääsimme juoksemaan omaa juoksua – oikeastaan pientä ruuhkaa oli vain Töölönlahden eteläpään tietyömaalla ja Eläintarhanlahden rannoilla. Olimme sopineet tasaisen vauhdin taktiikaksi noin 4:30/km-vauhdin. Alussa homma keuli totutusti, mutta kahden ensimmäisen kilometrin jälkeen vauhti tasaantui. Kadotin Lauran ensimmäisen kilometrien rynnimisen vuoksi.

Ensimmäiselle juomapisteelle asti juoksu oli vielä lupaavaa. Jalat eivät olleet unelmat, mutta juostavat. Tiesin, että matkasta ei tulisi yhtä rentoa rallattelua kuin Berliinissä, mutta en osannut arvata miten tiukoille joutuisin laittamaan korvien väin tulevien kilometrien aikana. Ensimmäisen juomapisteen jälkeen alkoi ensimmäinen pidempi nousu Kaupunginteatterin kohdalta. Lyhensin askelta ja yritin suitsia vauhtia. Himmailusta huolimatta reisiä alkoi jumittaa ja mahaan tuli tuttu hapottava tunne merkkinä siitä, että kroppa on kovilla. Hiljensin tahtia ja ärsyynnyin siitä, että porukkaa rynnisti ohi sekä oikealta että vasemmalta. Pakotin itseni keskittymään omaan juoksuun. Diakonissalaitoksen lasku toi helpotusta jaloille, mutta alamäen rynkytys pahensi lähdöstä asti vaivanneen oikean kyljen pistoksen juoksua häiritseväksi. Yritin tasata hengitystä, rentouttaa hartioita, venyttää käsiä taaksepäin, mutta mikään ei auttanut. Okei, mennään sitten 90% oikean keuhkon kapasiteetilla, prkl.

Vahingossa vetohommissa / Kuva: Heidi Tainio

Laura & Laura / Kuva: Heidi Tainio

Nordenskiöldinkadulle saavuttaessa vettä ripotteli ja vastatuuli yritti ihan väkisin kangistaa etureidet. Laura ilmaantui olkani taakse. Heidi oli kannustamassa meitä Auroran sillalla ja sain menoon lisäboostia. Yritin jopa hymyillä Maratonfoton kuvaajalle – huonolla menestyksellä. Mäennyppylöiden jälkeen meno tasaantui ja Keskuspuistossa sain jopa jotain flow’n tapaista päälle pariksi kilometriksi. Iloista menoa ei kestänyt pitkään. Kympin loivassa, pitkässä ylämäessä Laura sai uutta puhtia ja jätti minut kuin nallin kalliolle. Pienikin ylämäki hapotti jaloissa armottomasti, vaikka yritin keventää kaasujalkaa ennen nousuja. Askel alkoi painaa jo puolimatkassa. Klubikaveri Jaakko oli seuraava, joka jätti minut kylmästi Keskuspuiston poluille. Kähisin kiukkuisena huonosta päivästä ja kipeästä kylkipistoksesta. Aina laatikollisella geelejä juoksuun varustautunut Jaakko tarjosi auliisti varastostaan magnesiumia, mutta hätistelin kaverin jatkamaan omaa juoksuaan. Tahdonvoimalla sain revittyä itseni pois Keskuspuiston pusikoista.

Juoksu tuntui jopa siedettävältä - esimerkillinen juoksupose! / kuva: Heidi Tainio

Päivän kohokohta oli paluu asfaltille ja jopa rennolta tuntuva rullailu kohti Pikku-Huopalahtea. Alamäessä poimin parikymmentä juoksijaa. Kisan kärki tuli vastaan Mannerheimintien alittavassa tunnelissa ja kukas muukaan siellä kärjessä veteli kuin klubikoutsi-Nummela itse. Kähisin tsemppihuudot ja sain takaisin jotain jopa hymyn tapaista – Nummelan lauantailenkki vaikutti sujuvan rennoissa tunnelmissa toisin kuin oma loputon raastosuorani. 

Tämä kuva mielessäni juoksin 21 kilometriä

Alamäkirypistys sai kylkipistoksen siirtymään selän puolella ja kiitollisena otin vastaan loputkin 10% oikean keuhkon toimintakyvystä. Luureista pauhasi yksi omista suosikkitreenibiiseistä – Art of Trancen Chung Kuo Orkidea remiksaamana – ja lähetin kiitollisena terveiset Los Angelesin suuntaan Tapsan keikkamestoille. Musaendorfiineissa kylkipistoskin laantui 15 kilometrin kohdalla. Vihdoinkin! Sain uutta henkistä uskoa tekemiseen ja vauhti pysyi henkisen kantin äärirajoja testaten 4:30/km pinnassa. Lisäenergiaa sain nähdessäni Lauran selän siedettävän välimatkan päässä. Munkkiniemessä korvien väliä testattiin oikein kunnolla – miten näitä mäkiä olikin näin paljon???

Juoksufiilikset 5 km ennen maalia

Paciuksenkadulta kurvasimme takaisin kohti Stadionia. Reipas hoitajanelikko antoi raikuvat kannustukset ja parin sadan metrin päässä oli myös Heidi tsemppaamassa. Helpottuneena tuulettelin, että enää kolme kilometriä maaliin. Edessä oli vielä hivuttava nousu kohti keskuspuistoa. Juoksujalkaa-blogin Laura (kylläpä tässä tarinassa lauroja riittääkin!) oli myös kannustamassa ja sain ammattimaisesta piiskauksesta hyvän draivin hapottavaan nousuun. Askel nousi kunnes se ei enää noussutkaan. Kanssakilpailijoillakin oli rankkaa ja omilla pökkelöjaloilla pystyin jopa poimimaan viiden juoksijan ryhmän. Rytmitin menoa käsillä ja viimeiset nousumetrit juoksinkin enemmän käsillä kuin jaloilla. Edessä oli vielä kahden kilometrin melko tasainen loppurutistus ennen viimeisiä kiusauksia. Jalat painoivat tonnin ja pienikin nousukulma yritti kellistää väsyneen juoksija. Alamäissä sain onneksi rullattua vauhdilla eikä sijoitus romahtanut ihan totaalisesti. Kilometriajat tosin ryytyivät 4:40-4:50 välimaastoon – Tilkan nousu teki jälleen tehtävänsä. Tämä tuli niin koettua jo elokuisella Helsinki City Marathonilla...

Auroran sillalle jaksoin puristaa yli-inhimmillisillä voimilla, mutta sitten tuli stoppi. Herraseuraa porhalsi ohi oikealta ja vasemmalta eikä Lauran selkääkään näkynyt enää missään. Raahustin Stadikan takana tönöttävän ylämäen ylös. Syke 194. Irvistin mäen päällä ja pakotin itseni liikkeelle. Irvistin lisää. Maratonportista sisään. Revin kuulokkeet korvilta ja tungin ne paidan sisään – halusin nauttia täysillä Stadikan tunnelmasta. Loppukirikin irtosi ennen kuin jalat irtosivat naisesta kokonaan. Laura oli odotellut minun maaliintuloa minuutin verran ja pääsin purkamaan tuskan pikavauhtia. Puhelimeen tuli heti maaliintulon jälkeen tekstiviestillä loppuaika: 1:36:29. Jopa oli mielettömän nopeaa palvelua!

Taisteluvoitto!!!

Heiluimme mitalijonossa ja pakollisten valokuvien jälkeen huojuimme kohti juomatarjoilua. Hetken tiskillänotkumisen jälkeen seuraan liittyi myös ennätyksiään parantaneet klubikaverit Jaakko (ihan mieletön puolimaratondebyytti!), Kimmo ja Antti, kaverinkaveri Liisa ja sometuttu Katri. Ihmeellisessä energiavajeisessa kofeiiniöveripöhnässä solkotin menemään kisatapahtumia pikakelauksella. Ajatus ei luistanut ja tarinat taisivat olla täydellistä tajunnanvirtaa. Sori kaverit. Viileässä illassa ja hikisissä juoksuvaatteissa alkoi tulla kylmä, joten valuin takaisin pukuhuoneeseen. Matkalla tapasin vielä lisää klubikavereita Tarjan ja Maijan ja ikuistimme kisamanian julkaisukelvottomiin kuviin. HCR-koutsi Jounikin tuli vastaan ja nopealla analyysillä kehoitti ottamaan seuraavan kerran ylämäet lunkimmin.

Puolimaratoonarin eväät

Henkisestä olin aivan loppu. Juoksua kuvasi parhaiten sana RAASTO. Aloitus oli päivän kuntoon nähden hippasen liian kova ja minun olisi pitänyt tyytyä sovittuun 4:30/km vauhtiin. Tasaisella juoksu kulki – ei rennosti, mutta pienellä pakottamisella vauhti kuitenkin säilyi. Mutta ne ylämäet... Taidan juosta tasaisella niin rajoilla, että pienikin nousu vetää mittarit punaiselle, happoja kertyy liikaa eikä vahinko ehdi korjaantua alamäkiosuuksilla. Vatsan osalta tilanne onneksi rauhoittui, mutta pieni tyhjentävä päivä juuri kisan kynnyksellä latisti väistämättä vauhtia. Joskus on vain hyödyllistä joutua täydellisesti pois mukavuusalueelta ja tutkia omien henkisten voimavarojen riittävyyttä syvällisemmin. Kivaa se ei ollut, mutta toivottavasti kokemus kantaa hedelmää tulevissa kisoissa. Aika oli kuitenkin jopa parempi kuin realistisesti ennakoin. Rataprofiilin vuoksi epäilin, että Berliinin aikaan saisin kevyesti lisätä 2-3 minuuttia. Ja laajemmalla perspektiivillä asiaa katsoen kisa sujui lupaavasti – viime vuoden ajasta nitistin kymmenen minuuttia pois!

Kaunis uusi mitali!

Haikeana lopetan tämän kirjoituksen tähän. Kaksipäiväinen juoksumania oli jälleen mieletön kokemus. Sain jakaa sen huipputyyppien kanssa ja olen todella onnellinen, että monet treenikaverit paransivat roimasti omia ennätyksiään. Stadionin fiilis oli jälleen katossa ja olen kiitollinen, että pääsin fiilistelemään menoa vielä ennen remonttia. Iso peukku myös järjestäjille. Tulospalvelu oli aivan huikea, kun oma tulos nasahti heti maalintulon jälkeen tekstiviestillä puhelimeen ja linkin kautta pääsin heti tarkistamaan vitosten väliajat, keskivauhdit, sijoitukset ja kaiken muun tilastonikkaria kiinnostavan datan.

Juoksu-urpo ja sijoitus liimattuna otsaan: naisten sarjan 42. ja pikkupuumasarjassa N35 10.

Kisaa ei voi kutsua nousujohteiseksi... :-D

Nyt teen pienen välikuoleman, koska kisanjälkeinen päivä tarjosi ei niin palauttavan 24h päivystyksen – olo on kuin kokovartalokipsissä! Viikon palauttelun jälkeen aloitan varovasti lenkkarien ulkoilutuksen ja yritän olla tekemättä mitään todella tyhmää ennen kesäkuun alun seuraavaa starttia. Sen jälkeen on aika suunnata katseet kohti elokuun isoa koitosta: Helsinki City Marathonia!

Henkisesti vahvistuneena ja jalkansa puhki juosseena,

Laura <3

Kiitos ihanat naiset seurasta!