Se on siinä: United Airlines NYC Half ja 1:31:04!

Matka jatkuu kohti United Airlines Manhattan Half Marathonin maaliviivaa. Seikkailun ensimmäisen osan voit lukea täältä!!

Kisapäivä alkoi todella aikaisin ja vaativa herätyskello herätti kisakaksikon jo aamuviideltä. Olin nukkunut yön kuin tukki. Ensimmäistä kertaa ennen kauden tärkeintä kisaa en ensimmäisenä miettinyt miltä jaloissa tänään tuntuu. Heitin autopilotin päälle: vettä, kahvia, banaania kreikkalaisen jugurtin kanssa, kisavaatteet päälle ja bag drop –kassiin kaikki mahdollinen lämmin vaatetus mitä kaapista löytyi. Kuuden jälkeen olimme Ninan kanssa Manhattanin melkein hiljaisilla kaduilla eikä metroasemallakaan ollut muita kuin suoraan kirpputorin kuvastosta repäistyjä juoksijoita. Huoltotiimi teki meille oharit ja jäi tyytyväisenä nukkumaan lämpimän peiton alle.

Ready to rock and roll!

Muotitietoinen sportfashionista

Varustesäilytysrekat odottivat meitä 59. kadulla aivan Central Parkin kupeessa. Vaihtovaatteet, puhelin ja kamera oli pakko jättää varustesäilytykseen ja keisarinnan uusissa H&M-vaatteissa suuntasin turvatarkastukseen ja loputtomaan vessajonoon. Pohjoistuulessa lämpötila oli reilusti alle nollan ja uhkauksesta sulkea lähtökarsina 20 minuuttia ennen lähtöä huolimatta jatkoin alkuverkkaa valomerkkiin saakka. Viisi minuuttia ennen starttia loikkasin lähtöalueelle, heitin edellispäivänä ostetun tyylikkään asukokonaisuuden kierrätykseen, virittelin musiikit korville ja kiristin kengännauhat. Olin niin valmis kuin olemattomalla valmistautumisella voi olla.

Eräänä talviaamuna Manhattanilla...

Viime vuoden Brooklynin ajan perusteella olin ensimmäisen lähtöaallon kolmannessa ryhmässä. Edessäni näkyi 1:40 jänikset ja ympärilläni oli kaikenkirjava kattaus toppatakkijuoksijaa. Lähtötorvi törähti ja noin neljän minuutin hermostuneen kävelyn jälkeen ylitin lähtöviivan. Loivassa alamäessä jalat liikkeelle ja siitä heti kohtuulliseen tiukkaan Cat Hillin nousuun. Malttini loppui, kun ensimmäinen kilometri oli juostu. Hyppäsin ohituskaistalle, joka ei päättynyt ennen Times Squarea. Ohitin useamman sata juoksijaa. Keskivauhti asettui jonnekin sinne 4:15/min hujakoille ja anaerobinen kynnys oli paperia todella aikaisessa vaiheessa. Hengitys pelasi, jalat olivat vahvat ja aurinko paistoi. Annoin vain mennä. Viikolla olin käynyt läpi henkisesti pienoisen helvetin ja tiesin, ettei itsemurhavauhtinen juoksu ja siitä todennäköisesti aiheutuvan bonkkaamisen aiheuttama kipu tuntuisi missään. En välittänyt sykkeistä, en välittänyt vauhdista. Baana oli leveää. Pientä nousua ja pientä laskua siellä täällä ja ohitukset pakottivat minut vaihtamaan juoksurytmiä sopivan epätasaisin väliajoin. Ainoa hidaste oli Central Parkin pohjoispuolella, kun jouduimme jättämään hetkeksi puiston leveät monikaistaiset valtaväylät ja pakkautumaan kapeammille kaduille. Ensimmäinen vitonen. En edes muistanut katsoa väliaikaa. Jälkikäteen tarkistettuna 21:44.

Ensimmäinen Cat Hillin nousu. Kuva: NYRR

Paluu Central Parkiin oli karu: edessä oli hivuttavan pitkä nousu Harlem Hillin rinteillä. Otin vilkun vaistomaisesti pois päältä – mutta vain hetkeksi. Alamäissä olin vahva ja nopea. Lantio ylös ja annoin jalkojen viedä. Voitin mäissä useita sekunteja ja tasaisellakin sain pidettyä hyvän rytmin ja kevyen juoksutuntuman yllä. Palkkioksi Harlem Hillin huippusykkeistä saimme puiston eteläpäässä pitkän ja nautinnollisen laskupätkän, jonka voimin jaksoin kiivetä kohti 5th Avenueta. Kympin väliajan muistin jopa kellottaa: 43:25. Voi jessus - vain 40 sekuntia kympin ennätyksestä. Ajattelin vain Steve Prefontainen sanoja: "The only good race pace is suicide pace and today looks like a good day to die."

Viidennellä Avenuella kannustus oli mahtavaa ja laskettelimme kohti reitin huippukohtaa eli Times Squarea. Edellisessä lähtöryhmässä startannut 1:35 jänisryhmä tuli selkä edellä vastaan. Katsoja kannusti minua kirimään ryhmän kiinni. Tein työtä käskettyä ja painoin saman tien oikealta ohi. Times Square tuli ja meni. Vähän itkettikin pelottavan täydellisessä juoksuflow’ssa. Pahinta oli epävarmuus siitä kestäisikö täysin yltiöpäinen aloitus loppuun saakka.

Times Squaren jälkeen otimme kurssin kohti joenrantaa ja 12. Avenueta. Tällä osuudella tuuli oli todella navakka ja pääsi raivoamaan pilvenpiirtäjien muodostamassa tuulitunnelissa. Tiesin, että tuuli olisi myötäinen kääntyessämme kohti Downtownia ja Haruki Murakamin sanat mielessäni juoksin tuulen kanssa, en sitä vastaan. Loiva alamäki auttoi voittamaan tuulen voiman.

12. avenue oli loputon loppusuora: edessä oli puuduttavan tasainen taistelutanner kohti Downtownia ja maalia. Keskityin pitämään yllä juoksufrekvenssiä ja juoksuasentoa. Hain juoksijakavereista sopivaa vetoapua. 15 km tuli täyteen ja vauhti säilyi tasaisena: kolmas vitonen loivaan laskuvoittoiseen profiiliin sopien nopea 21:21 – tuuttasin vitosen kymmenisen sekuntia vitosen ennätyksestä. Oikea reisi alkoi oikutella. M. vastus lateralis oli vaatimattomasti kaksinkertaistanut kokonsa viimeisen kolmen kuukauden aikana ja lihaskalvon sisällä alkoi olla tiukkaa. Laskin, että vitosenkin kilometriajoilla juoksen alle tavoitteen eli alle 1:34. En kuitenkaan lähtenyt ajatusleikkiin mukaan. Olin saanut tuskallisista kilometreistä tarpeeksi jo Berliinin kaduilla. Ainoa toiveeni oli, ettei mikään äkillinen kramppi tai muu akuutti vamma pilaisi juoksua. Viimeiset kilometrit olivat henkisesti raastavia. Onneksi sain jälleen kaunisaskelista vetoapua viimeiselle kahdelle mailille – kiitos sinulle, kuka ikinä olitkin.

Itsemurhavauhti kesti kuin kestikin 20 kilometriä. Viimeinen maili juostiin suurimmaksi osaksi tunnelissa, jonne laskeutuessa molemmat etureidet alkoivat osoittaa kiusallisia kramppihaluja. Tunnelin monotonisuudessa oli helppo sulkea kaikki ulkoiset ärsykkeet pois mielestä. En antanut kivulle sijaa mielessä. Tunnelista oli kuitenkin pakko kivuta myös ylös ja siinä reidet hyytyivät - 300 metriä ennen maalia. Lopun sataset tulin puhtaalla tahdonvoimalla. Sain vielä kiristettyä vauhtia maalisuoralle. Toivon, ettei siitä juoksutekniikan häpäisystä ole kovinkaan paljoa todistusaineistoa. Tunkata voi tasaisellakin.

Se hetki, kun tiedät onnistuneesi

Vähän ennen maaliviivaa se iski: valtava helpotuksen tunne. Selvisin 91 minuutin uhkapelin ehjin nahoin eikä mikään kramppi tai akuutti ITBS-hässäkkä pilannut päivän juoksua. Huusin suoraa huutoa maaliviivalla. Pysäytin sykemittarin. 1:31:07. Jalat antoivat periksi ja mieli seurasi perässä. Pari minuuttia en voinut muuta kuin maata jalkojen päälle lysähtäneenä ja itkeä. Itkin viime päivien pahan olon pois. Itkin Berliinin ja Brooklynin 95 prosenttisesti onnistuneet juoksut pois. Itkin pois Berliinin maratonin kamalille kilometreille, jotka vähän typerästikin taistelin maaliin saakka. Itkin helpotuksesta, että pystyin vihdoinkin ulosmittaamaan sen juoksun, johon valmiudet ovat olleet olemassa jo vuoden verran. 

NYRR:n vapaaehtoinen tuli kysymään, että oliko kaikki ok. Herrasmies ilmaantui paikalle ja auttoi minut pystyyn. Sain kyyneliltäni kerrottua ilouutisen, että vaikka mara on ihan paska matka niin olin juuri ansainnut paikan New Yorkin maratonille vuosimallia 2018. Mies pyysi minut vielä yhteiskuvaan. Olin hieman hämilläni, kunnes kisailtana selvisi, että kyseessä oli New York Road Runnersien puheenjohtaja ja toimitusjohtaja Michael Capiraso. No, oikeaan osoitteeseen meni tämä ilo ja suuret tunteet.

Totaalisen pöllämystyneenä hain mitalin kaulaan ja otatin itsestäni todennäköisesti erittäin edustavat finisher-kuvat. Satojen juoksijoiden vanavedessä sain käteeni huoltopussukan ja jatkoin matkaani varustesäilytykseen. Vaihdoin kaksi kerrosta kuivia vaatteita päälle ja kälisin Faceen videopätkän päivän uroteosta. Kaunista mitalia olisin voinut kuvata koko loppupäivän upeassa auringonpaisteessa. Mebin signeeraman juoksunumeron talletin huolellisesti varustekassiin.

Lopulta olin henkisesti riittävän kasassa, että jaksoin hoippua pois kisa-alueelta. Kävelin lämpöpeittoihin kääriytyneiden kanssajuoksijoiden vanavedessä pitkin Fulton Streetiä ja ennakkoon sovitulla tapaamispaikalla kohtasin vihdoin Lauran ja Ninan. Nina oli myös päättäväisesti runtannut New Yorkin maratonille vaadittavan aikarajan alle, joten Team Finlandin päivä oli täydellinen.

Fulton Streetin Financier-kahvillassa uskalsin vihdoinkin tarkistaan tapahtuman appista loppuajan: 1:31:04. Vitoset menivät jonossa tasatahtia kuin köyhän talon porsaat: 21:44 – 21:41 – 21:21 – 21:34. Loikkasin aamupäivän aikana jälleen uudelle tasolle hetkellä, jolloin en sitä todellakaan osannut odottaa. Viime vuoden ongelma oli se, että treenasin jopa vähän liiankin täydellisesti ja lopulta kisapäivälle suunnitellusta täydellisestä suorituksesta uupui rentous. Tänä talvena vedin juoksutreenit ihan lekkeriksi ja vähän kaikki muutkin treenit. Lähdin tekemään rentoa fiilisjuoksua ja sain todellakin sitä mitä tilasin.   

Kevät on saapunut, sepelit on puhdistettu kaduilta, Bianchi odottaa makuuhuoneessa malttamattomana – maantiepyöräilykausi on valmis alkamaan. Juoksun osalta kauden pääkisoja oli vain yksi ja kauden tavoitekin täyttyi huikealla marginaalilla. On aika panostaa vielä aavistuksen enemmän pyöräilyyn, koska maantiellä ajosta ja erityisesti ryhmäajosta minulla on hurjasti opittavaa. Tavoitteena on, että jokainen Team Rynkeby Helsingin joukkueen neljästäkymmenestä pyöräilijästä pääsee turvallisesti perille. Totta kai juoksukunnon ollessa näin mainio kalenterissa on tilaa muutamalle ”fiilisjuoksulle”, joissa voisi rukata vitosen ja kympin enkat uusiksi.

Pöljästä päivästä kaiken ilon irti ottaneena,

Laura

Paikalliset pantterikaverit