Vierumäki Trail Marathon - cityjuoksija poluilla

Juoksin eilen ensimmäisen oikean polkujuoksulenkkini. Ulkoiluteillä ja Nuuksion ja Uutelan poluilla lasketeltuja peruskestävyyslenkkejä en laske varsinaisesti polkujuoksuksi, koska siellä ei hypitä kaatuneiden puiden yli, tarvota nilkkoja myöten suossa, kiipeillä liukkailla kallioilla tai loikita sammalryppäiden ylitse. Kaikkea tätä tarjosi Vierumäki Trail Marathon, jossa osallistuin eilen aloittelijaystävällisempään 15 kilometrin kisaan. Jalat ovat aika soseena uusista ärsykkeistä, mutta mieli sitäkin iloisempi!

En ajatellut Vierumäen polkujuoksukisaa ”Kisana”. Olen antanut itselleni henkistä siimaa juosta rennosti koko kesäkuun ja loppukauden kisakalenterikin on levällään kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. Vierumäelle lähdin todella rennolla valmistautumisella: perjantain vietin alennusmyynneissä kierrellen ja illaksi suuntasin ystäväni luokse saunomaan ja talviturkin heittämistä mereen juhlistimme asiaankuuluvasti lasillisella shampanjaa. Kotiuduin vasta iltamyöhäisellä, jolloin vasta ymmärsin alkaa pakata tavaroita. Kaapin kätköistä onnistuin löytämään pari vuotta vanhat Asicsin Fuji Trabucot, joilla olin juossut muutaman lenkin Lapin tuntureilla. Geelitkin olivat unohtuneet shoppailumaniassa kauppaan. Onneksi kaapinperältä löytyi kaksi Northforcen geeliä, jotka olivat kofeiinittomuutensa vuoksi jääneet käyttämättä. Päiväys 3/15...ei kai vesi ja sokeri nyt kolmessa kuukaudessa mene huonoksi?

Ystäväni Heidi poimi minut kyytiinsä aamukahdeksalta ja reilu tuntia myöhemmin olimme jo Vierumäellä sopivasti ennen maratonin starttia. Pääsimme fiilistelemään pidemmän matkan menijöiden lähdön ja sen jälkeen haimme kisanumerot. Virittelimme kisa-asut valmiiksi ja parikymmentä minuuttia ennen starttia lähdin hölkkäilemään kevyet alkulämmöt: kymmenen minuuttia juoksua, kevyitä koordeja, lonkkien availua ja pohkeiden dynaamisia venyttelyjä. Oikea pohje oli krampannut ikävästi keskiviikon ratatreeneissä ja samainen pohje tuntui ennen verryttelyäkin hieman ärhäkältä ja kramppihaluiselta, joten halusin torpata m. gastrocnemiuksen pahat aikeet alkuunsa.

Edes lähtöviivalla minua ei jännittänyt. Naureskelin Heidille ja Elinalle, että lepopulssikin on reilusti alle sadan minuutti ennen starttia. Katselin juomarepuilla ja uusimmilla Inoveilla/Salomoneilla varustautuneita kanssakilpailijoita. Olinko ihan alivarustautunut vanhoilla maastojuoksukengillä ja kahdella geelillä? Juomatkin ajattelin santsata järjestäjän huoltopisteellä. Kompressiosäärystimet olin sentään osannut laittaa jalkaan, etten näyttäisi ihan turistilta.

Töräyksestä liikkeelle ja annoin jalkojen viedä. Keskiviikon ratatreenien jälkeen olin juossut vain korkeintaan 40 minuutin hölkkäilyjä, joten parin päivän lepo ja edellisillan kylmähoidot vähemmän kesäisessä meressä olivat mukavasti rentouttaneet jalkoja. Ensimmäinen kilometri oli asfalttia ja hyväpohjaista hiekkatietä, joten rullailin kärkipäässä 4:30/km vauhtia. Viiden miehen porukka rynnisti ihan omaa vauhtiaan. Lisäksi edelleni ehti kolme kovakuntoisen näköistä naista, joiden annoin mennä omia menojaan poluille siirryttäessä. Alun rallattelun jälkeen hiekkatie loppui ja kirmasimme kapeille poluille. Polku ampaisi harjun vierustaa jyrkkään nousuun ja parinkymmenen metrin nousun jälkeen sukelsimme harjun toista puolta alas. Edelläni juossut letka loittoni poluilla nopeasti ja Valkjärven ympäri juostessa päästin ohitseni vielä yhden vauhdikkaammin etenevän naisjuoksijan. Harjukirmailua jatkui Suurijärven ja Ahvenlammen rannoilla kolmisen kilometriä ja kilometrit olivat todella raskaat. En ollut tottunut juoksemaan mäkiä ja vielä vähemmän laskeutumaan alas jyrkkiä harjuja. Onneksi alusta oli kohtuullisen juostavaa eivätkä kivet ja juurakot hidastaneet toivottaman paljoa omaa menoani.

Kaunista! Kuva: Terho Lahtinen

Vitosen kohdalla tossujen alle ilmaantui ihana metsätie ja siellä pääsin rallattelemaan kisan helpoimmat kilometrit rennolla matkavauhdilla noin 4:45/km. Ihmettelin kaunista hetkeä. Juoksin yksin Päijät-Hämeen metsissä ja seuranani olivat kauniit havupuut, jyrkät harjut, peilityynet lammet ja jäkälänkoristamat kalliot. Olin onnellinen. Nautin, ettei matka ollut keskivauhdin, sykkeiden ja kilometriaikojen kyttäämistä. Kannustusta sain kahdessa risteyksessä liikenteenohjaajilta ja se riitti minulle.

Kutosen kohdalla oli mukava alamäki, jossa pääsin laskettelemaan kunnolla ja jalatkin toipuivat alkumatkan hullujen nousuryppäiden rasituksista. Palkkioksi nappasin ensimmäisen geelin. Olin hieman janoinen ensimmäiselle ja ainoalle juomapisteelle saavuttaessa. Matkaa maaliin olisi vielä kahdeksan kilometriä, joten kumosin nopeasti kaksi kuppia urheilujuomaa kurkusta alas ja päälle vielä mukillisen vettä. Kuumuutta haihdutin kaatamalla päähän puolikauhallista vettä ja jatkoin matkaa.

Cityjuoksijan kukkeimmat onnenhetket loppuivatkin siihen. Juomapisteeltä reitti sukelsi metsään ja alkuun reitti painoi menemään suoraan poluttoman ryteikön läpi. Lyhyen rämpimisen jälkeen tossujen alle löytyi kapea polku. Alusta oli kosteaa ja välillä sain oikeasti miettiä astuinko mutaan vai kurvasinko lähimmän sammalmättään kautta. Välillä sain kiivetä kaatuneiden puiden yli ja yksi mänty oli helpointa ohittaa konttaamalla sen alitse. Keskellä metsää minua tuli vastaan kolmen naisen porukka, jolta sain raikuvat kannustukset. Kiitos näistä! Reitti lasketteli Läpiänjärven rannoille ja taakseni ilmaantui yhtäkkiä jo kerran minusta ohi juossut juoksijatar. Hänen vauhtinsa oli poluilla huomattavasti parempaa kuin omani ja annoin hänelle suosiolla kärkipaikan. Järven rannasta reitti suuntasi äkkiväärästi kohti korkeuksia ja pääsin todella tutustumaan polkujuoksuun. Reilun 50 metrin nousu oli jyrkkä eikä avuksi ollut mitään poluntapaistakaan. Pinkkipaitainen juoksijatar jätti minut pitkällä nousuaskeleella kuin nallin kalliolle. Jaloissani ei ollut yhtään voimaa ja hapuilevin harppauksin rahjustin mäkeä ylös polviin nojaillen. Nousu jatkui ja jatkui ja loppumatka oli kalliota. Himmasin vauhdin minimiin reitin kääntyessä taas alamäeksi. Liukas sammal luisti kenkien alla ja tulin rinteitä alas puoliksi takapuolellani. Jalat olivat väsyneet enkä halunnut ottaa välikisassa yhtään ylimääräistä loukkaantumisriskiä. Kymmenes ja yhdestoista kilometri olivat todella raskaat ja Stravan lahjomattomien tietojen mukaan kyseisiin kilometreihin tuhraantui aikaa 7:33/km ja 6:30/km. Huhuh.

Sain hinattua itseni yhtenä kappaleena poluilta pois ja metsätie jalkojen alla oli kuin punainen matto. Reittikartan perusteella tiesin, että viimeiset kilometrit olisivat tasaista metsätietä ja hyväkuntoista polkua. Golfkentän laidalla olin jo matkalla takaisin sivistyksen pariin. Muutama sporttinen kannustajakin oli liikkellä ja he usuttivat minua juoksemaan kiinni edelläni juoksevan kanssakilpailijan. Eroa oli tullut kuitenkin ryteikössä minuutin verran enkä halunnut vetää mittareita punaiselle välikisassa, joten tyydyin rennonkovaan matkavauhtiin: kilometrit pyörivät 4:45-5:00/km välissä ja alusta huomioiden vauhti oli ihan riittävän kova. GPS näytti viimeisen kilometrin alkaneen, mutta juoksentelin edelleen keskellä metsää. En uskaltanut luottaa GPS:n antamiin tietoihin, joten en lähtenyt viimeisen kilometrin loppuvetoon. 15 kilometriäkin tuli täyteen ja vasta sen jälkeen kuulin ensimmäiset autotien äänet. Alusta muutui asfaltiksi ja edessä oli vielä rutistus viimeistä mäkeä ylös. Sukelsin alikulkutunneliin ja sitten näinkin jo kisa-alueen. Laskettelin maalialueelle ja rennosti kurvasin maaliin. Kyllä perunalastut ja Squeezyn urheilujuoma maistuivat hyvälle! Maalissa oli jo kourallinen juoksijoita, ja totesimme kaikki yhteen ääneen, että GPS:n mukaan matkaa tuli taitettua 15.9 km. Jee, samalla rahalla kilometri kaupan päälle!

Ymmärrän tämänhetkisen polkujuoksubuumin. Polkujuoksussa on oma taikansa. Päivän kisa tarjosi minulle upeita maisemia, uusia fyysisiä haasteita, vapaudentunnetta ja pientä juoksuflow’n tynkääkin yksinäisillä metsäteillä lasketellessa. Tavoitteiden osalta kisa oli täysin ”epäkisa”, mutta totta kai viides sija yli sadan naisjuoksijan joukossa antaa aihetta pieneen myhäilyyn. Jatkossa voin kuvitella juoksevani hieman pidempiä matkoja, mutta täysin treenimielessä ja retkeilymentaliteetilla. Vierumäelle vedin kuitenkin 95% lasissa ja keskisyke huiteli maksimikestävyyden puolella, joten vastaavia välikisoja en voi valitettavasti kovin usein nautiskella.

Kiitos kanssajuoksijoille ja Lahti Trail Runners -seuralle sujuvista järjestelyistä. Reitti oli aloittelijalle sopiva sekoitus metsätietä ja teknisempää alustaa. Jos olisin joutunut rämpimään 15 kilometriä suossa ja ryteikössä, voisi tässä tekstissä olla toinen ääni kellossa! 

-Laura <3 

Voittomaljat Silvopleessa :)