Helsinki Street Run

15.8.2015. Kuukausi kaupalla kisakalenterissani luki Helsinki City Marathon. Kuitenkin osallistuin viikko sitten HCM:n  ohessa järjestettyyn Helsinki Street Runiin. Miksi suunnitelmien muutos?

Kesäkuun alun kyntäminen Helsinki Half Marathonin toisella puolikkaalla oli henkisesti väsyttävä kokemus, joka sai ajattelemaan loppuvuoden kisoja uudesta perspektiivistä. Jo Helsinki City Runilla minusta tuntui, että korvien väli ei ollut täysillä mukana. Juoksin kovaa, mutta vauhdin ylläpitäminen vaati tavallista raskaampia henkisiä ponnisteluja. Pää ei ollut ehtinyt palautua täysin Berliinin ennätysjuoksusta - ja kisojen väliä oli sentään kuusi viikkoa! Lopputulos oli melkein ennustettavissa HHM:n osalta: menon muuttuessa raskaaksi henkinen tsemppi ei riittänyt kantamaan maaliin saakka. Jo seuraavalla viikolla tein päätöksen, että tämän vuoden maraton saa jäädä välistä. Vaikka maratonharjoittelu on todella hauskaa pitkiksineen, en jaksanut alkaa kiristää henkistä ruuvia kahdeksi kuukaudeksi. Seuraava päätähtäin sai olla Münchenin puolikas lokakuussa. Olin helpottunut päätöksestä.

Päätöksen varjolla annoin itselleni vähän liikaakin vapauksia häröillä kaikenlaisten sivulajien parissa: tuntien vaelluksia Mallorcalla ja kaksi huikeaa viikonloppumatkaa Lapin polkujuoksukisoihin. Rakastan Lappia. Polkujuoksujen ihanuus oli upeissa maisemissa ja henkisesti helpoissa kisoissa - kilometriajat eivät voineet vähempää kiinnostaa. Sen sijaan pahimmat juurakot ja kivikot olisin mielelläni lähettänyt paluupostissa Siperiaan. Kilometrien rypeminen juurakoissa oli väsyttävää eikä juoksusta saanut rentoa tekemälläkään. Olin siis todella innoissani lauantaina, kun pääsin yli kahden kuukauden tauon jälkeen katukisoihin kirmaamaan!

Perjantain expofiilikset

Kolmessa kisassa kahteen viikkoon ei ole järjen hiventäkään. Kuten tavallista, mieli paloi radalle. Punnistin osallistumistani kuitenkin perjantaihin saakka. Takana oli kaksi 2,5 tunnin kisaa haastavassa maastossa ja nousua kertyi noin 800 metriä kummassakin startissa. Joka päivä kuulostelin jalkojen palautumista. Alkuviikosta juoksu oli suorastaan omituista ja reidet tuntuivat puutuneilta pökkelöiltä. Tasaisella alustalla ja mäettömällä reitillä juokseminen tuntui kummalliselta. Pari lepopäivää, jooga, hyvät yöunet ja hieronta tekivät kuitenkin ihmeitä ja perjantainen aamulenkki sujui rennonlennokkaasti. Jo illalla olin Lauran kanssa kisaexpossa hakemassa kisanumeroa ja –paitaa. 

Asics Dream Team 

Valmistautuminen kisaan oli rentoa: perjantai-iltana palauttavaa hierontaa, elokuvailta ystävän kanssa ja elokuisen illan fiilistelyä. Lauantaiaamuna peruspuurot napaa ja aamupäivällä paluu haastavan harrastuksen pariin: aloitin parin vuoden tauon jälkeen uudelleen astangajoogan. Hengailin kaupungilla Jungle Juice Barissa ja Intersportilla, kunnes yhden jälkeen suunnistin Olympiastadionille, jonne minulla oli sovittuna treffit Lauran kanssa.

Kisafiiliksissä

Palautumisen lisäksi ehtona kisaan osallistumiselle oli, että juoksen kisan 140-160 sykkeillä. Siinä haastetta kerrakseen kisahirmulle. En missään nimessä aikonut painaa kisaa sata lasissa ja mittarit punaisella. Otin rennosta kisapäivästä kaiken mahdollisen irti. Fiilistelin Stadikan tunnelmaa ja kolmelta kävin tsemppaamassa maratoonarit matkaan. Höpöttelin niitä näitä tuttujen EA-tiimiläisten kanssa ja puolisen tuntia ennen omaa starttia kävin hipsuttelemassa kevyet verkat ja venyttelyt.

Vaikka kontaten maaliin :) Valokuvaushommissa

Kuuluisat Urpo & Turpo

Maratonin startti

Oma starttini oli kolme varttia maratoonareiden lähdön jälkeen. Ensimmäinen Street Run oli kerännyt melkein 800 osallistujaa ja joukko näytti todella upealta Asicsin keltaisissa kisapaidoissa. Maratonilla 70 % osallistujista oli miehiä, lyhyemmällä matkalla naisia oli selvä enemmistö. Fiilis oli rento, ja lämmin ja aurinkoinen keli oli aivan täydellinen iisimmälle kisastartille. Olin oikeasti onnellinen ja helpottunutkin, ettei minun tarvinnut startata Stadin aurinkoisille kaduille 42195 metrin lauauntaipitkikselle.

Lähtövalmiina

Lähtökarsinassa treffasin HCR Street Teamin Siirin. Paukusta lähdin hipsutellen liikkeelle ja ensimmäiset kilometrit maltoin juoksennella 6:00/km pintaan. Nordiksella bongasin tutun parivaljakon ja hetkeksi aikaa jäin vaihtamaan kuulumisia Tanjan ja Henrikan kanssa. Sykemittarin sensoreilla taisi olla taas PMS-päivä ja sykkeet pomppivat 135-180 välimaastossa. Kahdesti nyin sykevyön pois, kastelin sensorit ja kiristin vyötä napakammaksi, mutta mikään ei auttanut. Ruudussa paloi jatkuvasti 180 sykkeet... Pari kertaa reitin jo juosseena tiesin, että 5:30/km vauhdissa sykkeet ovat noin 150 ja 5:00/km vauhdissa 160, joten luovutin sykkeiden kyttäämisen ja keskityin fiiliksen ja kilometrivauhtien mukaan juoksemiseen. Omia treenikavereita oli mukavasti heti alkumatkasta kannustamassa ja Jaakolta sain jopa kokistarjoilut. Burgeriakin oli tarjolla, mutta perusmäkkärimättö ei oikein upponnut. Perskindol-mieskin liihotteli viitassaan ja ihastutti varsinkin lapsikatsojia. Ilmeisesti juoksuasun hengittävyydessä oli parantamisen varaa kommenteista päätellen.

Perskindol-mies liihottaa Pikku-Huopalahdessa

Reitti on yksi suosikeistani Helsingissä ja keväällä tein pari pidempää vauhtikestävyystreeniä juuri saarelta toiselle hyppien. Aurinkoinen sää todellakin toi esiin reitin parhaat puolet. Munkassa sain lisäkannustusta Juoksujalkaa-Lauralta ja Endofriinikoukussa-Elinalta. Juomapisteitä oli kiitettävän tiheästi ja suihkupisteillä olisin voinut hengata pidempääkin. Saarihyppelyillä kauniit maisemat tsemppasivat ja Lauttasaaressa oli tavalliseen tapaan kesäistä piknikkannustusta tarjolla. Oli ihanaa, kun sain vain nauttia fiiliksestä ja kannustuksesta. Yläfemmoja jakelin joka kulmassa, kun kädetkään eivät olleet geelistä tahmeat. Sykemittarin sain toimimaan Lauttasaaressa, kun lopulta uitin koko vyön vesimukissa.

Vamos! Itselläni oli aikaa pysähdellä kameran kanssa :)

Kymppiin asti jaksoin suitsia omia menohalujani ja vauhdit pysyivät maltillisina 5:40 - 5:20/km. Lauttasaaren leveillä kaduilla oli liian hauska rallatella ja nostin vauhdin 5:00/km pintaan. Sykkeet pyörivät vielä sallitulla rajalla 160 bpm. Oli todella haastavaa malttaa mielensä ja ennen kaikkea jalkansa! Vauhtia suitsiessa syttyi pieni oivalluksen lamppu pääni päällä. Vielä vuosi sitten vitosen kilometrivauhti oli puolikkaiden kisavauhtiani, jota painelin menemään naama punaisena. Alle vitosen kilometrit olivat itselleni jo kovaa valuuttaa. Nyt juoksin samaa vauhtia kannustuksesta nauttien, terassikatsojille vilkutellen, valokuvaajille jopa jotain hymyntapaista yrittäen ja omia menohaluja hilliten.

Ruoholahdessa reittiin oli tehty silmää miellyttävä muutos: Itämerenkatua pitkin juoksemisen sijaan oli paljon hauskempaa tunnelmoida kanavan varren maisemista nauttien. Reitin ehdoton kohokohta oli Baanan alku, jossa streetrunilaiset liittyivät maratoonareiden seuraan. Näky oli oikeasti huikaisevan hieno, kun kaksi juoksijajonoa yhdistyivät ja jatkoivat matkaa pitkin Baanaa ja Töölönlahden rantaa. Baanan puolivälissä reittiprofiili kääntyi loivaa laskuun ja siinä en enää malttanut jarrutella. Loikottelin loppumatkan puolimaratonvauhtia, joka tunnetusti ei enää ole vauhtikestävyyslenkkivauhtia. Kansalaistorilla oli aivan mahtava kannustus ja Töölönlahdella olin ihan loppukirifiiliksissä. Pari naisjuoksijan selkää oli iskuetäisyydellä enkä malttanut olla kiristämättä heistä ohi. Kaksi vikaa kilometriä meni jo siellä anaerobisen kynnyksen tuntumassa, mutta meno oli helppoa kuin heinänteko. Tuoreilla voimilla Stadikan loppusuorakin irtosi nautinnollisen lennokkaasti. Eikä todellakaan vauhtikestävyysalueella!

Heidin kanssa maalialueella

Heti maaliviivan ylityksen jälkeen oma tulos piippasi puhelimeen: 1:32:52 (brutto – omalla kellolla aika oli 1:32:32). Jo Helsinki City Runilla käytössä ollut Ultimate Live –tulospalvelun on aivan huikean hyvä!!! Puhelinsovelluksella tsekkasin välittömästi tuloslistat, jotka päivittyivät reaaliajassa. Samalla pääsin seuraamaan livenä maratonkavereiden menoa viiden kilometrin välein. Huolto oli heti maalintulon jälkeen ja eväskassin ja suolakurkkujen kanssa reippailin aurinkoiselle nurmikolle, jonne juoksijoita oli ehtinyt jo satakunta. Melkein ensimmäisenä tapasin ystäväni Heidin, joka oli juossut aivan huikaisevan hienosti  naisten sarjan 13. sijalle. Mahtavaa! Jäimme ansaitusti nauttimaan aurinkoisesta päivästä ja samalla päivitimme kuulumiset. Kannustimme miesten kärkikolmikon maaliin ja pian myös naisten sarjan ykkönen ylitti maaliviivan. Oli tosi hauskaa, että Stadionin nurmella oli reippaita ja omasta juoksustaan tyytyväisiä kannustajia, kun maratoonareiden kärki porhalsi maratonportista sisään. Kuuluttajat jaksoivat toivottaa juoksijoita maaliin jatkuvana virtana. Kavereistani myös Siiri, Tanja x 2 ja Henrika tulivat hymyilleen maalihuoltoon fiilistelemään onnistuneiden juoksujen jälkeen ja varsinkin Tanja oli tapansa mukaan täynnä superpositiivista fiilistä. Tulospalvelusta bongasin Runner’s High Kati Oikarisen, joka juoksi aivan huikean hienon ennätysajan 3:13:33. Kati juoksee N50-sarjassa, joten siinä meille kaikille tavoitetta tuleville vuosille. Huikea veto!

HCR Street Team ja asennepose

Seuraavina Stadikalle kiirehtivät maratonklubini treenikavereista Kimmo uudella ennätysajalla (jee!!!), pomppuspesialisti Katri tiukalla helletaistelulla ja työkaverini Nina. Aivan huikeita suorituksia ja nostan hattua! Laura livahti seuraani takavasemmalta ja kertoi ottaneensa mersukyydin 30 km kohdalta takaisin Stadikalle – Tukholman maratonin ja Paavo Nurmen puolikkaan jälkeen jalat eivät olleet täydessä iskussa ja Laura oli päättänyt jättää leikin kesken. Päätös oli mielestäni hieno, koska jos kolmenkympin kohdalla on tuntemuksia isommista ongelmista eikä juoksu muutenkaan ole ennätysvauhdissa niin on mielestäni todella viisasta jättää kisa kesken. Maaliin asti jatkaminen voi rikkoa paikat pahastikin ja pilata monta tulevaa treenikuukautta. Onneksi järjestäjät olivat järjestäneet keskeyttäjille taksikyydit takaisin Stadikalle. Raatomersu kuulostaa paljon paremmalta kuin raatobussi!

Raatotaksi

Päivästä jäi aivan mahtava fiilis ja viikonloppu antoi rutkasti lisätsemppiä tuleviiin treeneihin. Helsinki Street Run oli onnistunut oheiskisa maratonin rinnalla, järjestelyt pelasivat totutulla rutiinilla ja tapahtuma toi sopivaa lisäpöhinää tapahtuma-alueelle. Ruudun tällä puolen täytyy malttaa taas ottaa iisisti ja olla tekemättä mitään hölmöä treenien suhteen: edessä palauttelua ja elokuun lopulta taas reippaampaa treeniä. Ennen lokakuun Münchenin puolikasta juoksen kaksi kympin kisaa: Midnight Run Helsingissä ja syyskuun lopulla vielä valmistava startti ennen puolikasta.

Lisäksi minulla on ilo ja kunnia osallistua 27.8. Helsingin Meripuistossa järjestettävään RunFestiin 2XU:n joukkueessa. Matkana on puolimaraton, mutta onneksi matkaa on jakamassa neljä muutakin kovakuntoista juoksijaa. Osallistuin tapahtumaan jo viime vuonna ja voin suositella rentoa ja iloista tapahtumaa varauksetta.

Kisaterkuin,

Laura <3