Pyhätunturimaraton - rakkautta ensi silmäyksellä

elokuuta 26, 2015

Pyhätunturimaraton - rakkautta ensi silmäyksellä

Kuten viime postauksessa kirjoitin, loppukesä meni Lapin tuntureita kolutessa juosten ja vaeltaen. Lyhyt ja ytimekäs polkujuoksukauteni starttasi Levillä elokuun alussa Levi Trail Runissa, jossa onnistuin nappaamaan jopa naisten sarjan voiton. Matkaraporttia tulee jos on tullakseen... Sen sijaan Pyhätunturilta, jossa osallistuin Tunturipuolimaratonille, minulta löytyi ihan autenttista kisaraporttimateriaalia koneen kovalevyltä. Intiaanikesä tarjosi yllättäen parempaa tekemistä kuin blogipostailun koneella kököttäen, joten raporttia tulee kolme viikkoa jälkijunassa. Mihin tässä kiire valmiissa maailmassa?

Kuva: Jaakko Posti

Palataan hetkeksi elokuun seitsemänteen päivään.

Pyhätunturin reissulle lähdin kaoottisella mielellä. Kiireisen työpäivän vuoksi syömiset ja juomiset unohtuivat perjantaina ja puolessa välissä työpäivää olin varma, etten ikinä ehtisi Rovaniemelle lähtevään koneeseen. Rapsakan loppukirin ansiosta istuin lopulta päivän päätteeksi Airbusissa matkalla kohti Pohjois-Suomea. Olin niin väsynyt, etten tiennyt, miten päin olisin paikallani istunut. Onneksi lentomatka ja sen jälkeen vielä kahden tunnin bussimatka Pyhätunturille tarjosivat riittävän hengähdystauon ja selvisin Pyhätunturille henkisestikin yhtenä kappaleena. Ystäväni poimi minut kyytiin bussipysäkiltä ja ehdimme kisakeskukseen hakemaan kisapaketin ja syömään kevyttä iltapalaa ennen kisainfoa. Kisakeskuksen kokoustila oli ääriään myöten täynnä, kun kertasimme kisaohjeet seuraavan päivän koitosta varten.

Ensimmäinen nousu

Valmistautuminen kisaan oli itselleni todella epäortodoksinen. Nukkumaanmeno venyi ja lopulta aamulla sain hinattua itseni sängystä ylös kaksi tuntia ennen starttia. Unenpöpperössä keitin kahvia ja pienen annoksen puuroa. Energiat tankkasin kahdesta banaanista vain puolitoistatuntia ennen starttia. Kaipasin omaa blenderiäniä ja Nespresson kahvikonetta. Kisapaikalle reippailin torven törähtäessä maratonin lähdön merkiksi eli vartti ennen omaa starttia. Lämmittelin kevyesti hölkkäilen, tein lyhyitä venytyksiä ja availin lonkat. Yhden avarinkin taisin ehtiä spurtata. Minuutti ennen starttia livahdin ensimmäiseen puolimaratoonareiden lähtöryhmään ja sitten olimmekin jo matkalla.

Startti tapahtui hotelli Pyhätunturin pihasta ja noin sadan metrin jälkeen kurvasimme ylös laskettelurinnettä. Edessä oli pari porraspätkää ja alun mäkirykäisyn tarkoitus oli jakaa porukkaa letkaksi heti alkuvaiheessa, ettei portaissa syntyisi turhia jonoja viimevuotiseen tapaan. 30 metriä ylös ja lähellä kääntöpaikkaa ensimmäiset kävelyaskeleet. Hymyilin tutulle valokuvaajalle moikat ja jatkoin matkaa alamäkeen. Alussa reitti oli mukavanjuostavaa hiekkatietä, mutta alamäki teki tepposet puolilämpimille lihaksille. Ensimmäisessä pidemmässä alamäessä oikea etureisi ja pohje alkoivat juilia kramppihaluisesti. Hölläsin vähän vauhtia, mutta en pysähtynyt. Oikea pohje oli kramppaillut kesän aikana ratavetojen jälkeen ja yleensä liikkeessä pysyminen oli laukaissut pienimmät krampinpoikaset. Jatkoin matkaa ja parin sadan metrin jälkeen lihaksetkin suostuivat jälleen yhteistyöhön.

Aittakurussa. Reitti kulki rinnettä pitkin ja katsomon läpi kohti korkeuksia

Maisemat olivat huikaisevat ja jo alkukilometreillä pääsimme sukeltamaan Pyhätunturin henkeäsalpaaviin kuruihin. Varsinkin Aittakuru oli huikea! Kurussa saimme nauttia helposta matkanteosta maisemareittiä pitkin, kunnes kurvasimme jyrkästi katsomon portaita ylös ja harjun toista puolta portaita alas. Portaissa kuljimme kuin köyhän talon porsaat eikä omalle kohdalleni sattunut yhtään ruuhkaa portaissa. Harjunylityksen jälkeen tossut löysivät allensa napakan latupohjan. Mieluisasta alustasta huolimatta rentous omasta juoksusta oli aivan hukassa. Kaksi peräkkäistä lepopäivää, kiireinen työpäivä, univaje, myöhäinen aamupala ja huono alkulämmittely kostautuivat. Himmailin vauhtia, mutta silti sykkeet heiluivat ihan omissa lukemissaan noin kymmenen pykälää yli tavanomaisen. Puurot ja banaanit pistelivät pallean alla. Polkuosuudella ohitin ensimmäiset maratonaarit ja toivottelin kaikille hyvää matkaa.

Ensimmäinen nousu Karhunjuomalammelle oli pitkä ja loiva. Sateinen kesä oli jättänyt jälkensä ja mäki oli alkupäästä mutainen ja vetinen. Lätisevin kengin loikin mättäältä toiselle yrittäen väistellä mutavelliä. Juomapisteellä täytin tyhjän juomapullon ja jatkoin lyhyen pysähdyksen jälkeen matkaa. Nousu vain jatkui ja polku muuttui kiviseksi ja juurakkoiseksi. Matka ei tuntunut edistyvän yhtään. Lopulta parin kilometrin sadattelun jälkeen polku kääntyi laskuun ja alustakin muuttui tasaisemmaksi. Meno rentoutui ja aloin päästä jutun juonesta kiinni. En tuijotellut ihan varpaisiin vaan yritin ennakoida askelia jo pari metriä aikaisemmin. Puolikkaan kääntöpaikka Huttulomassa tulikin yllättävän nopeasti vastaan. Pysähdyin hetkeksi taas juomaan ja tiukassa U-käännöksessä kurvasin paluumatkalle kohti maalia. Kääntöpaikalle oli kerääntynyt hyvä kannustusjoukko ja katsojien tsempeistä sain kaivattua lisäboostia loppumatkalle.

Karhunjuomalampi

Kääntöpaikan jälkeen edessä oli kaksi nousua. Ensimmäinen nousu oli loivaa hivuttavaa ylämäkeä, jota jaksoin juosta rauhallisella matkavauhdilla. Nousumetreistä huolimatta kilometrit taittuivat helposti ja maahan pystytetty kyltti muistutti hetkeksi nostamaan katseet varpaista ja ihailemaan mahtavia maisemia. Kaivoin kameran esiin repusta. Seuraava kyltti ilmoittikin, että matkaa maaliin oli enää kahdeksan kilometriä. Tukkoisen alun jälkeen kilometrit olivat taittuneet todella helposti ja voimia oli jäljellä vaikka ja kuinka. Pusikossa piileskellyt valokuvaaja hyppäsi peesiini ja sain pari kilometriä ilmaiseksi niitä näitä höpistessä. Kiitos Jaakolle matkaseurasta!

Kuva: Jaakko Posti

Kannatti nostaa katse varpaista!

Kohti viimeistä nousua

Loivien laskukilometrien jälkeen alusta muuttui todella haastavaksi ja maisemien katselu loppui kuin seinään. Reitti kulki rakkakivikon läpi enkä edes halua tietää kuinka monta minuuttia tuhrasin lyhyeen kivikkopätkään. Edessä lupaavasti vilkkuneet selät katosivat kuin tuhka tuuleen ja jäin yksin taiteilemaan kiveltä toiselle. Ennen polkujuoksukisoihin ilmoittautumista olin tehnyt itseni kanssa ehdottoman sopimuksen, että tulisin reissuilta kotiin ehjin nilkoin. Takana oli jo maratonin verran ehjänilkkaisia polkukilometrejä ja suunnitelmissani oli jatkaa Pyhän kisa loppuun ilman Cobaineja, Aircasteja ja mönkijäkyytejä.

Kivikkopätkä jäi onneksi selän taakse ja vastaan tuli muutama reipas kannustaja, jotka huutelivat minulle iloisia uutisia naisten sarjan kakkostilasta. Kärkikään ei kuulemma ollut kaukana. Suhtauduin välimatka-arvioon varauksella – lappalaisista mittasuhteista ei koskaan voi olla varma. Hymyillen laskettelin toistamiseen Karhunjuomalammelle enkä viitsinyt edes pysähtyä juomaan. Edessä oli kilometrin verran erittäin juostavaa hiekkatietä ja alku vielä rullattavaan alamäkeen. Hyvällä alustalla nappasin kaksi selkää lennosta kiinni ja sain sopivasti tsemppiseuraa viimeiseen nousuun Kultakeron huipulle. Nousua riittikin melkein kyllästymiseen asti. Naisten sarjan kärki paineli kahden minuutin päässä eikä takanani ollut kuin kaunis horisontti. Askelta toisen eteen ja hammasta purren takareidet hapoilla ylöspäin. Huipulla oli tietenkin pakko kaivaa kamera esiin ja räpsäistä yksi #runfie. Kannustusjoukoista tuli tosin välittömästi ohje ottaa kuvat vasta maalissa.

Kultakeron huipulla. Huh!

#runfie. Takana 20 km ja 800 metriä nousua. Ihan freesi ilme :)

Viimeinen lasku oli rapsakkaa menoa, vaikka kisainfossa kisaajille oli vakuuteltu, että lasku oli pitkin Pyhän loivinta laskettelurinnettä. Stravan käppyröistä katsellen viimeisellä kilometrillä jäkitin 177 metriä alaspäin. Oli siinä laskulla taas kulmaa. Reiteni kiittivät laatuajasta Mallorcan vaellusreiteillä, joilla olin kerryttänyt laskumetrejä nelisentuhatta. Kaikki kiva päättyy aikanaan ja niin myös jumitus alamäkeen. Edessä oli enää loppusuora. Edellisissä Eliitin treeneissä olin hionut loppukiriä asteen verran reteämmäksi ja orastavassa loppusuorakamppailussa vedin kolmikosta pisimmän korren.

Maratoonareiden maalintuloa

Kuuluttaja vahvisti maaliviivalla, että sijoitukseni oli toinen naisten puolimaratonilla. Takanani oli lähtenyt vielä kaksi lähtöryhmää, mutta kuuden minuutin odottelun jälkeen sijoitukseni oli varma. Aikani 2:32:04 oli noin vartin verran parempi mitä itseltäni uskalsin odottaa. Alunperin pelkäsin, että reitti olisi ollut vieläkin juurakkoisempi ja kivisempi. Huonon juoksupäivän vuoksi en päässyt alkumatkasta hyödyntämään vauhdikkaampia osuuksia, mutta toisaalta kapeammilla poluilla sain polkujuoksun juonesta edes pikkuisen kiinni ja haastavammat osuudet sujuivat odotettua reippaammin.

Mitalisadetta

Sunnuntaina vaelluksella

Polkujuoksuseikkailut päättyvät osaltani tähän. Alkuperäinen suunnitelmani oli juosta elokuussa Helsinki City Marathon, mutta kesäkuun väsyneen Helsinki Half Marathonin jälkeen otin kisakalenterin uuteen tarkasteluun ja jätin maratonin tältä kaudelta juoksematta. Syy on hyvin yksinkertainen: en halua riskeerata seuraavaa kauden päätavoitetta eli Münchenin puolikasta. Maratonin ja puolikkaan välissä on VAIN kahdeksan viikkoa ja viimevuotisen kokemuksen perusteella maratonista palautumiseen menee helposti tuo kaksi kuukautta. Fysiikka todennäköisesti toipuu, mutta miten lienee henkisen puolen laita. Nyt olen vain ja ainoastaan tyytyväinen päätökseen ja bonuksena olen päässyt nauttimaan kahdesta huikeasta viikonlopusta Lapissa. Kuvittelin, että itsepintainen Lapin-kuumeni olisi hellittänyt edes vähän, mutta olen onnistunut todistamaan ennakko-odotukseni täysin vääriksi. Juoksunomadin elämä on tällä hetkellä sietämättömän kevyttä – katsotaan kuinka pitkään.

Suurimman osan maisemakuvista otin kisan jälkeisenä päivänä, kun kävin nauttimassa huikeista maisemista paremmalla ajalla kiireettömästi poluilla vaeltaen. Pyhätunturin maisemat ovat todella upeat ja pieni osa sydämestäni taisi jäädä näiden metsälampien rannoille ja kurujen poluille.