Uusi puolimaratonennätys 1:34:13! #rhwentmünchen

Jo jopas sai kisakausi 2015 arvoisensa päätöksen. Takana on neljä huikeaa päivää Münchenissä: lomailua, expoilua, myöhäisiä aamupaloja, pitkiä yöunia, litran olutkolpakoita ja yksi puolimaratonin pituinen sunnuntailenkki.

Syksyn päätavoite juoksun osalta oli Münchenin puolimaraton. En ole tavoitteesta huudellut oikeastaan missään. Elokuun lopussa kroppa halusi sanoa yhteistyösopimuksen irti yksipuolisella ilmoituksella ja syyskuu meni rypiessä enemmän tai vähemmän syvissä vesissä. Vauhti oli kateissa ja jopa normaalin puolimaratonvauhdin ylläpitäminen oli hankalaa huonoimpina päivinä. Vaikeuksiin oli monta syytä ja itselleni ne olivat selvät. Tiesin, että aika parantaa ongelmat itsestään, mutta lopulta en ollut varma oliko minulla riittävästi sitä oleellisinta eli aikaa. Epävarmuus teki kauden viimeiselle puolimaratonille valmistautumisesta raivostuttavaa. Keväällä juoksu kulki kuin juna ja nyt jouduin painiskelemaan sekundaaristen syiden parissa.

RH goes München -proggis alkoi jo Rotterdamin maraseinältä huhtikuussa

Kaksi viimeistä viikkoa palauttivat itseluottamustani pala palalta. Pääkaupunkijuoksussa pystyin vihdoinkin pitämään puolimaratonvauhtia yllä varttimaratonin verran ja tuloksena oli naisten sarjan yhdeksäs sija kisassa, jossa kolme ensimmäistä sijaa menivät maajoukkuejuoksijoille Vainio-Lamminen-Storbacka. Lisäksi pääkaupunkijuoksun reittiprofiili oli mäkinen ja alusta inhokkiani hiekkatietä, joten 4:27/km keskivauhti valoi uskoa omaan tekemiseen. Viimeinen kaksiviikkoinen sujui kevyiden treenien parissa: kevyttä ylläpitävää PK-lenkkiä, hierontaa ja pari terävämpää vauhtikestävyystreeniä.

 

Pääkaupunkijuoksu 2015

Pidin Münchenin reissun yhteydessä syysloman ja lähdin viikonloppureissulle jo perjantaiaamuna. Frequent flyer oli aamukahdeksalta hieman täpinöissään: samaan aikaan kiitotiellä rullaili Euroopan ensimmäinen Airbus 350, joka oli lähdössä ensimmäiselle kaupalliselle reittilennolle Amsterdamiin. Matka Müncheniin sujui mukavassa seurassa, kun matkatoveriksi sattui psykologian emeritusprofessori, jonka kanssa puhetta riitti niin lääketieteestä kuin Thaimaan loistavista matkavinkeistä. 

Päheellä kyydillä Damiin: Euroopan ensimmäinen Airbus 350 XWB

Pelipaikalla olin jo puolen päivän aikaan ja pikaisen hotellivälistopin kautta jatkoin matkaani kohti viikonlopun kohokohtaa: maratonexpo oli juuri auennut! Pyöriskelin ensin Olympiapuistossa kauniista syyspäivästä nauttien ja sen jälkeen kartoitin expon parhaat palat. Buffilta löysin kauden uutuuksina pari juoksupipoa ja 2XU:n pilttuusta mukaan tarttui uudet tuulenpitävät juoksutrikoot, jotka todellakin saivat jalkani näyttämään ihan Oikean Juoksijan jaloilta. Ainakin villeissä unelmissani, toim huom. Paikallisen urheilukaupan pisteeltä bongasin vielä yhden suosikkimerkkini Onin ”Cloud”-juoksukengät, joten tyytyväisenä reippailin takaisin hotellille. Kisanumeronkin muistin napata mukaan. Ilta kului chillatessa ja nukuin täydelliset kymmenen tunnin yöunet.

Olympiapark

Expo-ostoksia

Lauantaina jatkoin rentoilua ja otin ilon irti hotellini aamupalatarjoilusta, joka jatkui viikonlopun kunniaksi klo 14 saakka. Harvoin aamupalalla tuhraantuu kahta tuntia ja näihin tunteihin mahtui kolme cappuccinoa ja aika monta annosta birchermysliä. 

#blurp - ensimmäinen kattaus 

Omatoimilomani päättyikin myöhäiseen aamupalaan ja lauantaista eteenpäin liityin juoksukouluni Runner’s High’n mahtityyppien seuraan. Viime vuonna matkasimme Lidingöloppetiin ja nyt meitä oli kaksikymmentä enemmän tai vähemmän kahelia seuramatkalaista valmiina valloittamaan Münchenin kadut. Joku kumma poliisioperaatio-junahässäkkä hidasti juoksukamujen matkantekoa, joten kavereiden aikataulu venyi ja paukkui. Lopulta annoin periksi ja lähdin yhteislenkin sijaan omalle Shake Out Runille. Turistiopas-Nummela oli postannut Instaan komean kuvan Westparkin aasialaisesta puistosta, joten päätin suunnata oman lenkin samoille hoodeille. Muutaman navigointipysähdyksen jälkeen löysin tieni perille ja kauniista mini-Thaimaasta nauttien tein kevyttä liikkuvuustreeniä ja dynaamisia venyttelyjä. Yhteen suuntaan matkaa kertyi kuutisen kilometriä, joten inspiroivan puistovierailun jälkeen suuntasin takaisin hotellille metrokyydillä – 12 kilometrin iltalenkki ei ehkä olisi ollut parasta valmistautumista seuraavan päivän puolikkaalle...

Varaslähtö Thaimaan lomalle :)

Kisapäivä otti varaslähdön. Olin mennyt nukkumaan jo kymmenen jälkeen ja tietenkin heräilin liian virkeänä kuudelta. Oli siinä odottamista, kun olimme sopineet menevämme aamupalalle yhdeksän jälkeen. Pötköttelin sängyssä, luin blogeja, yritin olla herättämättä huonekaveriani Tarjaa ja kuuntelin, kun treenikaverit tekivät lähtöä maratonin ja kympin kisan starttiin. Puolikkaan lähtö oli vasta klo 13:30, joten meillä puolimaratoonareilla oli aikaa myöhäiselle aamupalalle ja samalla seurasimme maratoonareiden kisan etenemistä tulospalvelun välityksellä: vauhdikkaimmat miesjuoksijat olivat tasaisesti 2:45 vauhdissa ja naisetkin ennätysvauhdissa. 

Kyllä sitä nauratti ainakin ennen kisaa

Hieman ennen puoltapäivää me puolikkaan juoksijat suuntasimme metroasemalle, josta saimme numerolapulla ilmaisen metrokyydin kaupungin keskustan toisella puolella sijaitsevalle lähtöpaikalle. Hetken hengailun jälkeen jätin repun kavereiden vartioitavaksi ja kävin juoksemassa kevyen vartin verkan. Sivukaduilta löytyi verkkailulle hyvin tilaa. Lämmittelyn jälkeen heitin varustepussin rekkaan ja suuntasin lähtöalueelle. Liittyisimme maratonreitille reitin puolivälistä. Varsinainen lähtö tapahtui maratonreitin sivukadulta, josta oli noin sadan metrin matka matolle, josta ajanotto käynnistyisi. Itseäni lähtö hieman hirvitti, koska starttasimme noin kolme tuntia maratonin lähdön jälkeen ja oletuksena oli, että puolivälissä olisi odottamassa kuuden tunnin maratoonarit.

Yllättävän juoksijan näköistä porukkaa liikenteessä

Ready to rock and roll! Runner's High'n puolimaratoonarit perhepotretissa

Ja kyllä lähtö hirvitti muutenkin: kunto oli täysi mysteeri. En tiennyt miltä kropassa oikeasti tuntui ja mitä vauhtia lähtisin juoksemaan. Berliinin unelmajuoksusta oli vaivihkaa muodostunut mentaalinen lasikatto enkä uskonut täysillä omiin mahdollisuuksini juosta yhtä täydellinen juoksu. Keväällä itseluottamus oli tapissa ja vauhtisokeus vaani kulman takana. Nyt liiasta vauhdista ei todellakaan ollut pelkoa.

Kevään aikana päätin, että jollakin aikataululla haluan juosta kaikki World Marathon Major –maratonit: New York, Berliini, Lontoo, Tokio, Chicago ja Boston. New Yorkin arvonnoissa on jäänyt viime vuosina musta pekka käteen ja muita kisaan pääsemiskikkoja kartoittaessani huomasin, että omassa ikäryhmässäni voin hakea lähtölupaa alle 1:34 ajalla. Tuosta aikarajasta muotoutui kevään aikana syksyn päätavoite. Lähtöviivalla päätin, että lähden juoksemaan tuota aikaa, ja minulle oli ihan sama kuinka pitkälle jaksaisin sub-4:30/km vauhtia. Jonkinmoisesta tykinlaukauksesta porukka rynnisti liikkelle ja alun tempomisen jälkeen sain juoksuun hyvän rytmin päälle. Jalat eivät koko syksyn tapaan olleet unelmaherkän kevyet, mutta hengitys pelasi loistavasti ja sykkeet pysyivät aisoissa.

Ja siitä se juoksu lähti. En kertaakaan katsonut juoksuun kulunutta kokonaisaikaa – seurasin vain harvakseltaan, että kilometriajat pyörivät 4:25/km huitteilla – mutta jälkiviisaana olisin voinut ottaa pään sieltä puskasta pois ennen maalialuetta. Alusta oli ihanaa asfalttia eikä ylämäkiä ollut kuin muutamasta alikulkutunnelista ylös noustessa. Alkumatkasta maisemat olivat mitäänsanomattomat, mutta puolimatkassa saavutimme kaupungin keskustan ja kannustuskin parani. Hitaimpia maratoonareita oli ensimmäisillä kilometreillä melko harvakseltaan tukkimassa kurvien sisäreunoja. Vauhtini pysyi tasaisena ja ensimmäisen vitosen jälkeen kilometritaulut vilahtelivat vauhdilla ohitse. Berliinin tavoin vauhdikasta ja juoksijannäköistä peesiapua oli runsaasti tarjolla. Juoksu oli yllättävän rentoa ja jopa helppoakin ja keskityin ainoastaan juoksuun ja musiikkiin.

Pinkeissä Luluissa. Kuva: Runner's World Germany

Jalat jaksoivat hyvin 15 kilometriä, jonka jälkeen keskustassa eteeni avautui pitkä tuulinen suora Leopoldstrassella. Kylmä vastatuuli kiusasi reisiä ja yritti salakavalasti vetää jalkoja tukkoon. Edessäni oli onneksi tasavauhtinen mieskolmikko, josta sain vetoapua ja joka raivasi tien valmiiksi maratoonareiden läpi. Jaksoin jopa kiristää vauhtia. Hengitys oli vaivatonta, mutta jaloissa tuntui ensimmäisiä väsymyksen merkkejä. Tuuli jäi selän taakse, kun käännyimme viimeiselle vitoselle. Profiili kääntyi loivaan nousuun ja tipahdin kolmikon kyydistä. Maratoonareiden selkiä tuli vastaan kiihtyvällä tahdilla. Jaksoin vielä tsempata nousuosuuden ja kolme kilometriä ennen maalia valmennusporsas - eikun valmennus-Borza - oli ikuistamassa oletettavasti erittäin lennokasta ylämäkijuoksua videolle. Sain viimeiseen mäentöppyrään hyvän lisätsempin kannustuksista ja hetken aikaa luulin, että homma oli täydellisesti paketissa. Luureista pamahti vielä Armin van Buurenin ”Communication” ja täydellinen juoksueuforia oli viimeistelyä vaille valmis. Käännyin viimeiselle kahdelle kilometrille kohti Olympiastadionia - ja rehvakas kukonaskel loppui lyhyeen kuin kukon vaimon lento. Vastatuuli veti reidet ihan kipsiin eikä edes musaeuforia pystynyt potkimaan jalkojani liikkeelle. Rahjustin noin 1.5 km 4:40/km vauhtia ja samalla pujottelin maratoonareiden selkien välistä. Loppukiri ei irronnut, vaikka kuinka väänsin. Lopulta loiva alamäki ja stadionin näkeminen sai Asicsin Racereihin pientä lentoa ja laskettelin semikevyesti stadionille strobojen välkkyessä maratoonareita, maratonviestiporukoita ja muita radalla heilujia väistellen. En edelleenkään ollut tajunnut katsoa missään vaiheessa kokonaisaikaa ja vasta maalisuoralla näin virallisen ajanoton. Maaliviivan ylitin ajassa 1:34 ja osia päälle. Oma ennätys oli satavarma, mutta olin yhtälailla satavarma, ettei nettoaika olisi millään alle 1:34.

Maalissa en osannut olla onnellinen enkä pettynyt. Minuuttiin en tuntenut yhtään mitään. Oloni oli ensin epäuskoinen: olin juossut koko matkan reilusti alle 4:30/km vauhtia ilman reisien puutumista, vatsakipuja, silmien mustumisia tai muita outoja oheistoimintoja. MINÄ hallitsin juoksua eikä toisin päin. Ja sieltähän se oikea mielentilakin tuli: vapauttava helpotuksen tunne. Uskoin taas siihen, ett minulla oli valmiuksia paljon parempiin juoksuihin ja jonain päivänä 1:34 olisi ihan paperia. Tänäänkin tavoite oli ihan tarjottimella, jos jalat olisivat jaksaneet kaksi kilometriä pidempään.

80 minuuttia keräilin itseäni / kuva RH Photo Service

Jäin maalialueelle hengailemaan ja odottamaan Tarjaa, jotta saisimme ikuistettua parhaat maalituuletukset. Missasin kuitenkin juoksukaverin maaliintulon, kun samaan aikaan alkoi miesten puolimaratonin palkintojenjako. Matkanjohtaja-Nummela oli raivonnut tiensä hitaampien maratoonareiden läpi ja yli uudella ennätysajalla. Käytännössä puolikkaan kärki oli ohittanut kaikki maratoonarit, joiden loppuaika oli hieman päälle neljä tuntia tai sitä huonompi. Ohittelurumban tuloksena miesten sarjan kakkostila ja palkintona silitysrauta-ovenkahva –hässäkkä. Kolmen litran oluttuoppi päätyi valitettavan kirvelevästi voittajalle. Maalialueen mellakka-aidoissa oli pinkin juoksijan mentävä aukko ja livahdin heittämään pikaiset onnittelut juoksuryhmäni koutsille. Livahtelut jatkuivat naama pokerina lopulta Akin peesissä VIP-loungeen, jossa pääsin päättämään kisakauden aprikoosivanukkailla, valkoviinillä ja ties millä herkuilla, jotka olivat pari astetta parempia verrattuna perussuolakurkkumaalihuoltoon. Lopulta routa ajoi porsastelijan herkkupöydästä kotiin – olin märissä juoksuvaatteissani ihan jäässä. Kävimme poimimassa minulle mitalin, huollosta irtilähtevät energiapatukat+banaanit+smoothiet+omenat+juotavat ja nappasimme vielä parit poset legendaarisella Olympiastadionilla. Metrossa oli edelleen ilmaiskyytiä tarjolla (ei sinne olisi yhtään lipuntarkastajaa mahtunutkaan sekaan) ja betonislummi-olympiakylän kautta kurvasimme kohti hotellia. 

Ylös vaikka yhdellä jalalla / kuva: Aki Nummela

Viikonlopun kisaraportti yhteen kuvaan tiivistettynä / kuva: Aki Nummela

Ryhmä rämän ilta jatkui vielä über-saksalaiseen tapaan oluttuvassa, jossa oli tarjolla niitä litran olutkolpakoita ja satamäärin riehakkaita ja erittäin äänekkäitä juoksuturisteja. Oluenjuontikisojen ja yleisen älämölön keskellä somevastaava-Järvinen taisi päättää vuoden 2016 Runner’s High’n seuramatkan kohteenkin: Valencian maraton. Vamos!

Kisakausi 2015 oli isoilta suuntaviivoiltaan tässä. Hyvä vuosi, parempi mieli. Tämän vuoden aikana juoksu on ottanut isoja harppauksia eteenpäin – puolimaratonin ennätyksestä lähti lopulta kymmenen minuuttia ja kympin ennätyksestä reilu viisi minuuttia. Vitosen kisaa en ole tänä vuonna juossut, mutta käynen parantelemassa vitosen ennätyksenkin uuteen uskoon kolmen viikon päästä Runner’s High’n Halloween Runilla. Kaikkinensa München oli melkein täydellinen päätös kaudelle. Henkisesti olen sopivan väsynyt ja postimerkkiä vaille valmis lähtemään ylimenokaudelle. Toisaalta ainakin alitajuisesti mieleni suunnittelee vähitellen jo juoksuvuotta 2016. Sunnuntain juoksu oli itselleni täydellinen osoitus, että lisää on vielä tulossa!

#iloverunning. Muutakaan lopetusta en keksinyt.

Auf Wiedersehen,

Laura

@MUC

Kotia kohti ihanien juoksukamujen kanssa