Mistä on juoksumotivaatio tehty?

Reilun viikon ajan olen kasaillut motivaatiota seuraavaan kisaan eli Brooklynin puolikkaaseen. Korvien väli rämpii edelleen väsyneenä ja motivaatiopulaisena ojan ja allikon välimaastossa. Miten aika 1:34:53 voikin aiheuttaa näin ison PETTYMYKSEN! Vastaus on yksinkertainen: olen ennätysnarkomaani ja luonteeni on perfektionismiin taipuvainen. Jos en saavuta tavoitetta, kisa on yhtä kuin epäonnistuminen.

Viikolla oli aika ottaa lusikka kauniiseen käteen ja katsoa ajassa taaksepäin suhteellisuudentajun palauttamiseksi: valtaosan lyhyestä juoksijanurastani olen ollut lähempänä kahden tunnin puolimaratoonaria kuin puolentoistatunnin juoksijaa. Olen myös miettinyt mikä minua motivoi juoksemaan. Ennätystavoittelun keskellä juoksun sosiaalinen puoli on painunut taka-alalle, kun  itse juoksusta on tullut itseisarvo ja tulosparannukset ovat vaivihkaa napanneet ykköstsempparin pestin. Olen oudossa tilanteessa, jossa tulevat vetotreenit eivät aiheuta riemunkiljahduksia ja lenkkarit hautaisin mielelläni kaapin perälle homehtumaan.

Yksi all-time favorite juoksukuva :) kuva: Runner's High

Estääkseni olemattoman juoksijanurani totaalisen kasaankuivumisen tein mielessäni aikahypyn taaksepäin. Mietin ihania juoksutapahtumia, joissa olen juoksijakavereiden kanssa kohkannut pää kolmantena jalkana. Mietin hetkiä, jotka ovat tosissaan koukuttaneet minut juoksuun. Mietin yhteislenkkejä ystävien kanssa, jolloin juoksukuvien ottamiseen on mennyt enemmän aikaa kuin itse juoksemiseen. Mikä minua oikeasti inspiroi? Miksi juoksu valikoitui ykkösharrastuksekseni? 

Vieressäni on kulkenut hentona punaisena lankana Helsinki City Run: ensimmäisellä HCR:lla ihastuin päätäpahkaa juoksemiseen ja tämän tapahtuman kautta olen tutustunut ihaniin juoksukavereihini Lauraan ja Karoliinaan + lukuisiin muihin huipputyyppeihin. Lauantait keskellä toukokuuta ovat olleet kevätkauden ykkösjuttu, jota olen odottanut lapsenomaisella innolla. HCR Street Teamin kautta päivät ovat olleet minulle erityisen huikeita.

Tässä minun matkani juoksijana Stadionintornista katsottuna.

Helsinki City Run 2012 - ensimmäinen puolimaraton ja itsensä voittamisen rajaton riemu (1:55:48)

Aloitin juoksemisen melkeinpä vahingossa. Monta vuotta heiluin päämäärättömästi salilla ja joogatunneilla, kunnes eräänä kauniina päivänä halusin itselleni uuden tavoitteellisen harrastuksen. Juoksu oli oiva valinta elämäntilanteessa, jossa vietin aikaani enemmän poissa kotoa kuin kotona. Muistan vieläkin ensimmäisen Hollannin keväisessä pyökkimetsässä juostun "pitkiksen" - olin todella ylpeä 12 kilometrin lenkistä. Päätä pahkaa ilmoittauduin ensimmäiselle puolimaratonilleni Helsinki City Runille viimeisenä ilmoittautumispäivänä.

Kisaa ennen tein kaksi yövuoroa peräjälkeen ja tankkauksen hoitelin Novellella. Ainoa tavoitteeni oli päästä maaliin JUOSTEN. Olin kevään aikana hölkkäillyt noin 150 kilometriä ja käynyt satunnaisesti salilla. Olin suunnattoman ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta koko 21 kilometrin matkan! Loppua kohden vauhtini vain kiihtyi ja viimeisissä alamäissä tunsin lentäväni. Jakelin naama virneessä ylävitosia kannustajille. Muistan vieläkin pari kilometriä ennen maalia kuulemani tsemppauksen: ”Lentävänkevyt askel!” Maalissa tirautin pari onnenkyyneltäkin naurun ja hihkumisen sekaan, kun aikani painui reilusti alle kahden tunnin. Sain kokea itselleni todella harvinaisen runner's high'n. Ensimmäinen puolikkaani oli ehdottomasti yksi upeimpia kisakokemuksiani ja ilman sitä en ikinä olisi koukkuuntunut juoksuharrastukseen näin tiukasti.

Arkistojen kätköistä :)

Helsinki City Run 2013 – ensimmäinen vuosi Street Teamissa (1:45:24)

Marraskuussa 2012 pääsin mukaan HCR Street Teamiin ja otin ensimmäiset hapuilevat askeleet somejuoksijana. Puolen vuoden aikana kävimme yhteislenkeillä, kirjoitimme treenikuulumisia Urheiluliiton sivuille ja kirjoittamisen kautta onnistuin inspiroimaan ainakin itseäni. Juoksut menivät vielä rennoin rantein: viikkooni mahtui pari kevyttä PK-lenkkiä, lyhyt VK-lenkki ja pidempi sunnuntaijolkottelu. Salilla väänsin kovia crossfit-tyyppisiä treenejä ja kasvatin hartialeveyden lisäksi henkistä kestävyyttä. Toukokuisena päivänä  ihastuin täysillä Stadikan mahtavaan tunnelmaan ja hengasin siellä aamusta iltaan Street Team –kavereiden kanssa. Ilta jatkui aamuyöhön saakka Kallen Night Runeissa.

Ensimmäinen HCR Street Team!

Helsinki City Run 2014 – somejuoksija ja jetlag (1:46:13)

Juoksu nousi takavasemmalta ykkösharrastukseksi. Salitreenejä pusersin töiden jälkeen väsyneenä ja tasaisin väliajoin oli niskat jumissa tai reisi krampissa. Minun olisi pitänyt viedä treenejä puhtaammin crossfitin suuntaan, jos olisin halunnut kehittyä. Kestävyysurheilu on kuitenkin minun juttuni ja kuntosalin ovi kävi yhä harvempaan tahtiin. Salin sijaan viihdyin koko rahan edestä Runner’s High’n hullunhauskassa Maraklubissa. HCR Street Teamissa jatkoin innolla: perustin oman blogin, puumatrikoot ja kauniit lenkkimaisemat vilahtelivat Instagramissa, Go Expo –messuilla heiluimme kyykkytreenit tehdessämme satoja kehonkoostumusmittauksia ja kamerankin eteen pääsimme Sykesportin kuvauksissa. Tulokset junnasivat paikallaan, koska muun elämän hektisyys päivystyksineen ja jatkuvine viikonloppureissuineen stressasi kehoa ja mieltä. Vaikka ajat eivät parantuneet, fiilistelin onnellisena Helsinki City Runin aikaerorasituspöllyssä pyörien. 

   

Helsinki City Run 2015 - viattomuuden ajan loppu (1:36:29)

Valmistautuminen viimeisimmälle Helsinki City Runille oli haastava. Alla oli höyhenenkevyt unelmajuoksu Berliinissä eikä pää ollut palautunut ennätysjuoksusta toukokuussakaan. 2,5 vuotta olin junnannut 1:44 – 1:48 puolimaratonajoissa, kunnes yhtäkkiä ennätykseni pompsahti ihan uusiin sfääreihin. Ennätysjuoksun jälkeen motivaationi ja kunnianhimoni kasvoivat ja halusin juosta entistä kovemmin ja paremmin. Kisaviikonloppuna hörhöilimme Lauran kanssa expossa ja kisapäivänä stadikalla. Olimme punoneet vesitiiviin kisasuunnitelman. Lähdin reteästi liikkeelle ja vielä reteämmin kanttasin jossain Pikku-Huopalahden perukoilla. Laura oli jättänyt minut jo reitin puolivälissä lemmikkien hautausmaan kohdalla – kiitos vaan! Häntä koipien välissä luikin kohti stadikkaa lyijynraskain jaloin. Maalisuoralla jo hymyilytti. Olympiastadionin tunnelma on vain niin ainutlaatuinen, että huononkin kisan jälkeen jaksoin hymyillä.

Me and my girls! Kuva: OneVision

Viimeisen reilun vuoden ajan tärkein motivaattorini on ollut juoksu itsessään. Nautin juoksemisesta. Haluan tulla nopeammaksi ja kaikin puolin paremmaksi juoksijaksi. Tulosten parantuessa kyydissä on mukava körötellä – jokaisen kisan maaliviivalla odottaa palkinto uuden ennätyksen muodossa. Juoksu on kuitenkin arvaamaton seuralainen. Tulokset saattavat jumittaa paikallaan parikin vuotta, kunnes yhtäkkiä ennätykset alkavat paukkua. Tämä motivoi tekemään yhä enemmän töitä ja tietysti oletus on, että ahkerasta työnteosta saa nostaa kunnon tilin kisapäivänä. Mutta mitäs sitten kun tilille ei napsahdakaan penniäkään? Olo on petetty. Turkasen typerä harrastus! Silloin on aika kaivaa takataskusta vanhat hyvät motivaatiokikat: treeniystävät, yhteislenkit, kauniiden lenkkimaisemien ikuistaminen, treeniporukan kanssa häröily, uusien juoksutrikoiden metsästäminen, bloggaaminen ja Instagramissa heiluminen. Ja sokerina pohjalla: uusiin juoksutapahtumiin ilmoittautuminen.

Näistä on minun motivaationi tehty.

-Laura

Kuvituksena muistoja aikaisemmilta Helsinki City Runeilta ja pari omaa suosikkiani :)