Newyorkilaiseen tyyliin kisan startti oli lauantaina klo 07.
Yli 27 000 juoksijan kisa vaati tiukkaa kuria ja järjestystä: varustesäilytys
oli menossa kiinni 50 minuuttia ennen starttia ja lähtökarsinan ovet
uhattiin sulkea 20 minuuttia ennen lähtölaukausta. Herätyskello pirahti soimaan
armottomana jo klo 04. Edellisillan Shakeout Run oli hieman venähtänyt uusissa
maisemissa toikkaroidessa ja sain hetken aikaa karistella unihiekkoja silmistä.
Starttiin oli aikaa kolme tuntia, joten aamupala oli kevyehkö: kannullinen
kahvia, jugurttia ja banaania.
 |
| Good morning, Brooklyn |
Aurinko oli vasta nousemassa, kun suuntasimme
Ninan kanssa Broolynin hiljaisille kaduille. Kaupunginosat vaihtuivat toisiksi
ja unelias vaaleanpunainen taivas korvautui kadulla tappelevilla jengeillä.
Luikahdimme nopeasti metroon, joka kiidätti meidät turvallisesti lähtöalueelle.
Kerrankin olin ajoissa lähtöpaikalla: alkuvalmisteluihin,
verryttelyyn ja noin kilometrin pituisen bajamajarivistön ihmettelyyn oli aikaa
melkein kaksi tuntia. Hölkkäilin rauhallisesti sivukadulla ja tein tuttuja
dynaamisia venyttelyjä ja koordeja. Ja se ensimmäisen avausvedon tunne: spurtti irtosi todella unelmakevyesti! Alla oli todella juoksuintoiset jalat! Ennen
varustesäilytyksen sulkeutumista heitimme varustesäkin säilytykseen ja suuntasimme
turvatarkastuksen läpi lähtöalueelle.
 |
| Sportfashionistan kauhun hetket: Ninan tyylipuhdas suoritus vs BOKSERIT(?!) |
Lähtökarsinat levittäytyivät satojen
metrin pituisena jonona Eastern Parkwaylle ja samanlainen lähtikarsinoiden jono
oli täyttymässä myös risteyksen toisella puolella. Kisaan startattiin kahdessa
40 minuutin välein lähtevässä aallossa. Omassa A-ryhmässäni oli vain muutama
sata juoksija, naisia vain kourallinen ja seassa heilui 1:25 ja 1:30 jänikset.
Olin itseäni vauhdikkaamassa seurassa ja jättäydyin porukan hännille.
Kisanjohtaja piti avauspuheen ja kansallislaulu kajahti ilmoille. Reitin
varrelta annettiin starttilupa ja klo 07 olimme matkalla.
Ensimmäinen kilometri oli iloista laskettelua alamäkeen Washington Avenueta pitkin ja 20 laskumetriä takasivat yhden kisan vauhdikkaimmista kilometreistä 4:09/km heti kärkeen.
Laskettelun jälkeen kipusimme saman tien samaa mäkeä ylöspäin ja teimme
kunniakierroksen mahtipontisen Grand Army Plazan ympäri, josta loikottelimme jälleen
alamäkeen kohti Prospect Parkia. Ensimmäinen vitonen oli todella helppoa menoa
eikä mikään oikein tuntunut missään. 21:53 vauhtisokeana lasketellen ja
kilometrit seurasivat helposti toisiaan vaihtevalla reitillä.
 |
| Kyllä sitä tässä vielä jaksoi hymyillä |
Vitosen jälkeen kurvasimme Prospect Parkin porteistä sisään
ja edessä oli kisan tiukimmat nousut. Toinen vitonen oli todella ylämäkivoittoista
ja kiipesimme puiston itäreunaa nelisenkummentä vertikaalimetriä. Nousun päällä
juoksijoita tervehti vielä pitkä tasainen osuus. Onnistuin viilentämään itseäni
juomapisteillä niin tehokkaasti, että Sennheiserit sanoivat työsopimuksen irti
ylämäen päällä. Meno kuitenkin maistui, joten en hermostunut musiikin
katoamisesta. Otin nousun tarkoituksella rauhallisesti, koska en halunnut
polttaa yltiöpäisen aloituksen jälkeen kaikkia energiavarastoja. Toinen vitonen
ylämäkeen taapertaen 22:51.
 |
| Alun tuuletusten jälkeen oli aika juosta |
Puoliväliin saimme lasketella puiston länsireunan rapsakkaa
alamäkeä ja sain kirittyä ylämäessä hävittyjä sekunteja takaisin.
Puistonporteilta rullasimme ramppia alas Ocean Parkwaylle, josta alkoi kisan
raastava loppusuora. Matkaa maaliin oli vielä kymmenen kilometriä. Edessä oli
luotisuoraa kaksikaistaista tietä Coney Islandille saakka. Ocean Parkwaylla
ymmärsin ensimmäiset vaikeudet. Vauhti juuttui sitkeästi 4:30/km pintaan eikä
jalat jaksaneet tsempata siitä vaikka kuinka yritin rytmittää menoa. Päätin
tyytyä kohtalooni ja jatkoin autopilotti päällä kohti maalia. Avenuet A:sta
Z:hen seurasivat toisiaan tuskastuttavan hitaasti. Otin geelin boostatakseni
menoa. Vesipisteitä oli käytännössä mailin välein, mutta löydettyäni hyvän
ajolinjan reitin vasemmasta reunasta jätin juomapisteet oman onnensa nojaan.
Kolmas vitonen taittui alamäkivoittoisen profiilin ansiosta siedettävään aikaan
22:17.
 |
| Tiukkaa alamäkeä Prospect Parkissa |
Ja sitten se tuli. Puolimaratonin muuri. Berliinissä
törmäsin muuriin kaksi kilometriä ennen maalia. Brooklynin muuri iski reisiä
vasten jo 17 km kohdalla. Takareidet, pakarat ja alaselkä hirttivät
totaalisesti jumiin. Lennon jälkeen alaselkä ja takareidet olivat olleet
kirjaimellisesti takakireät, mutta aamulla fiilis oli niin rennonletkeä, etten
osannut edes odottaa ongelmia. Ajatukseni oli kruisailla maaliin loppua kohden
kiristäen alle 1:34 aikaan. Lopulta ainoa asia mikä kisassa kiristyi oli
allekirjoittaneen gluteus-kolmikot. Juoksu meni epätoivoiseksi köpöttämiseksi.
Eväät oli syöty ja raahasin perässäni kahta betoniporsasta. Kilometriajat
putosivat 4:40/km pintaan. Hidastuvien kilometrien mukana laski myös
taistelutahto. Energiat olivat totaalisesti loppu. Otin toisen ja viimeisen
geelin. Vaikka kuinka raivoisasti läpsin itseäni poskille ja reisille, betoni
reisissä painoi vain entistä enemmän. Peli oli pelattu. Maili ennen maalia
kannustaja huuteli 1:35 loppuaikaa ja siinä ymmärsin, että unelma New Yorkin
maratonista lipui jälleen allekirjoitteneen ulottumattomiin. Viimeisen vitosen
rahjustin aikaan 22:54 tasaisella taapertaen.
 |
| Eikö tämä nyt ikinä lopu! |
Viimeinen kilometri oli aivan kamala. Loppukirikykyistä
juoksijaa kiihdytti ohi oikealta ja vasemmalta. 800 metrin kyltti irvaili päin
naamaa: edes kolmen minuutin kasilla en olisi lähelläkään tavoiteaikaani. Mieli
heitti hanskat tiskiin ja jalat seurasivat seuraavalla sekunnilla perästä.
Viimeisen kilometrin vauhti oli jotain vitosella alkavaa – viimeiselle 1100
metrille kulutin aikaa 5.40... Jaksoin hädintuskin juosta maaliin kuuluisaa Coney Islandin Boardwalkia pitkin. Suoritus
oli kaukana siitä iloisenriehakkaasta loppukiristä, jonka olin miettinyt
päässäni kymmeniä kertoja syksyn ja talven lenkeillä. Irvistin väsyneenä
valokuvaajalle ja raahustin maaliviivan yli. Kisan johtaja Peter Ciaccia oli
toivottamassa juoksijat maaliin. Kävelin suoraan mitalijonoon. En ollut edes
hengästynyt, mutta jalat olivat täysin loppu. Mitalijonosta pääsin vielä
henkisesti yhtenä kappaleena juomapisteelle. Ja siellä se taas odotti –
sietämätön tyhjyyden tunne. En jaksanut olla Berliinin tapaan edes vihainen.
Otin kaksi mukia vettä ja siirryin sivummalle nojailemaan mellakka-aitaan ja tuijottelemaan
korvien väliseen fiilikseen sopivaa autiota rantaa ja tyhjää horisonttia.
Tyhjyys. Suru. Pieni pettymys. Takaraivossa pakottava tunne tsempata
ylienergisten jenkkien ja juoksijakavereiden edessä. En laittanut mitalia edes
kaulaan, mutta kävin otattamassa muistoksia finisher-kuvan, jossa ei
todellakaan hymyillä Pepsodent-hammasrivistö vilkkuen. Mietin vain mielessäni,
että tämän hetken haluan muistaa ikuisesti mutta en halua kokea tätä samaa
tunnetta enää ikinä.
 |
| "Miten tämä v***u voikin olla niin vaikeaa", sanoin maaliviivalla |
Pää humisten laahustin hakemaan varustepussini. Istuin
asfaltille märissä juoksuvaatteissa ja ihmettelin samalla orastavaa
kurkkukipua. Vaihdoin nopeasti lämpimät vaatteet päälle, pakotin itseni syömään
huoltopussista edes jotain. Expo oli pre-party ja juoksu itse bileet (tosin
minulle huonot sellaiset), joten pitihän viikonlopussa olla vielä
after-party. Naama peruslukemilla kavelin MCU Stadionin tekonurmelle, josta
löysin monta astetta iloisemman kollegani, joka oli juossut mahtavasti uuden
ennätyksensä. Nina on onnekseni taustaltaan kovemman luokan urheilija, joten
hänen hienovarainen suhtautumisensa oli minulle täydellistä kisanjälkeistä
terapiaa. Halusin itsekin tsempata. En voinnut muuttua loppuloman ajaksi
sietämättömäksi tyypiksi, joka kiukuttelisi lapsen lailla sen sijaan, että
nauttisi New Yorkista. Raahasin itseni rannalle kummastelemaan New Yorkin
monimuotoisia kasvoja ja maalialueella pysähdyin hetkeksi ihmettelemään tapahtuman
mieletöntä energiaa. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät juoksun sadat
vapaaehtoiset, jotka kannustivat juomapisteillä, ohjasivat ystävälllisesti
juoksijoita sekä lähtö- että maalialueilla ja silmä kovana tarkkailivat
joukosta huonovointisia kisailijoita.
 |
| #fakeface |
Tapahtuma oli todella huikea. Kaikki
exposta varustesäilytykseen oli hoidettu moitteettomasti. Kaikkialla sain
osaavaa ja ystävällistä palvelua. Matkan varrella oli useita kuvaajia ja
juoksijat saivat kisan jälkeen kuvat käyttöönsä ilmaiseksi. Yi 27000 tuhatta
juoksijaa ja missään minun ei tarvinnut jonottaa kymmentä minuuttia pidempään.
WAU!
Ainoa asia mikä kisapäivässä ei onnistunut oli oma juoksu, Päivän
aikana en päässyt mihinkään lopputulokseen kisasuorituksen analysoinnissa.
Valmistautuminen oli sujunut loistavasti mitä nyt kaksi viikkoa tuli
toikkaroitua Nuuksiossa melkoiset polkujuoksuöverit. Bodom-Sandis-Nuuksio
–kombon jälkeen kroppa oli yhden päivän aivan sekaisin. Tämän seurauksena
panostin palautumiseen erityisen paljon. Nukuin pitkiä yöunia ja muutenkin otin
elämän mahdollisimman löysin rantein ilman turhia panikointeja. Viimeiset
vetotreenit tein huolella ja pilkulleen ohjeiden mukaan. Ajatukset kiersivät
kisanjälkeisen päivän samaa rataa korvien välissä enkä päässyt analysoinnissa
puuta pidemmälle. Olin umpiväsynyt.
Lopulta syy täydelliseen katkeamiseen selvisi seuraavana
yönä, jolloin heräsin kovaan kurkkukipuun, lihassärkyyn ja yleiseen ”yliajettu
orava” -oloon. Flunssa, prkl.
Kevään kisakausi oli niin tässä. Tuloksena kaksi alle
kuntotason könyttyä puolikasta ja ennätysparannusyritys on siirretty hamaan
tulevaisuuteen. Talven aikana olen onnistunut fokusoimaan juoksun yhdeksi
sub-1:34 prosessiksi, etten enää tiedä osaanko edes nauttia itse tekemisestä
eli juoksemisesta. Edessä on pieni ylimenokausi, jotta saan pään ja jalat
jälleen samalle aaltopituudelle. Pari nuhjuista shoppailupäivää ja yönyli lento
eivät suoranaisesti nopeuttaneet flunssasta toipumista enkä selvinnyt
kahdestatoistatonnista kotiin ilman sinuiittia, vaikka lentävä apteekkini
olikin varustettu kortisoninenäsuihkeella, avaavalla suihkeella, pseudoefedriinilla
ja antihistamiinilla. Polyfarmasian kyllästämä ylimenokausi sai lentävän
lähdön. Onneksi toipumisaikaa on riittävästi seuraavaan starttiin Helsinki Half
Marathonilla, jossa jänistän 1:45 ryhmää. Sinne kaikki messiin – mitali on
ainakin 21 kilometrin lenkin arvoinen! Muista puolikassuunnitelmissa
flunssaisella juoksuturistilla ei ole harmaintakaan haisua.
Sniff,
Laura
 |
| Blue Sky kotimatkalla |
Kommentit
Lähetä kommentti