Going nuts at NUTS Pallas: tunkaten palkintopallille

Terveiset Lapista! Työviikko Sodankylässä antoi ihanan tekosyyn lähteä kurvailemaan rapsakan iltalenkin Ylläksen maisemiin. Ilmoittauduin kisaan Geneven lentokentällä ollessani kotiutumassa Alppi-reissulta. Tour du Mont Blancin jälkeisessä ultrahuumassa 55 km kisa poltteli mielessä houkuttelevasti. Viimeinen ilmoittautumispäivä oli käsillä ja koneen lähtöön oli enää tunti aikaa: 26 km vai 55 km, 26 km vai 55 km? Minun oli kuitenkin otettava edes pieni osa järjestä käteen. Tour du Mont Blanc, 170 kilometriä ja kymppitonni nousua neljässä päivässä ei ole mikään pikkujuttu. Selvisin reissusta ilman rasitusvammoja, mutta kroppa tulisi tarvitsemaan aikaa palautuakseen. Syyskuun lopussa kisakalenterissa komeilee Berliinin maraton enkä halunnut pilata kisaa kymmenen viikkoa ennen starttia. 26 kilometriä ja tonni nousua sai riittää tällä kertaa.

Allez, allez! Uudessa tiimipaidassa tunkataan tykisti!

Sain viettää upean viikon Levillä ja Sodankylässä. Olin onnellisempi kuin moneen kuukauteen ja väsyneen kevään jälkeen mieli on nyt kuin uudestisyntynyt. Alpit deletoivat kovalevyltä kaikki mielen haittaohjelmat. Keveällä mielellä oli helppo nauttia Lapin huikeista öisistä taivaista, Luoston hillasoista ja pohjoisen loputtomista teistä. Koko viikon ajan minulla on ollut rauhoittava kotiin tulemisen tunne. Olen vihdoinkin pysähtynyt. Kliseisesti sanoen elänyt hetkessä ilman yletöntä yrittämistä. Olen itkenyt auringonlaskuille ja auringonnousuille, jotka ovat sulautuneet toisiinsa yhdeksi kultaiseksi taivaanrannaksi. Olen nauranut keskellä tietä lompsiville poroille. Olen kuljeskellut keskellä yötä kamera kädessä - ihastunut, typerä virne naamalla. 

Sodankylässä

Lähdin kisaan siis todella kepeällä mielellä. Askeleen keveydestä en ollutkaan niin varma. Oli ihana tavata Ylläksellä Alppitytöt Laura, Laura ja Mira. Tsemppasimme Laurat matkaan 134 ultralle ja itse suuntasin verkkalenkille. Treenit ovat edelleen olleet epämääräistä hölkkäilyä sinne sun tänne, mutta onnekseni juoksu on tuntunut todella vahvalta Alppien jälkeen. Sää oli huikea ja saimme suunnata Ylläksen rinteille upeassa auringonpaisteessa. Alkukiihdytyksessä pitkäkoipinen venäläisjuoksijatar pyyhälsi menojaan ja viidessä sekunnissa heitin haaveet ykköstilasta mappiin Ö. Sauvat käteen ja kohti ensimmäistä nousua kakkostilalla!

Tunkkaritykki Mira!

Laura & Laura

Ensimmäiset kilometrit oli tasaista tunkkausta ylös Ylläksen rinnettä. Ensimmäisen vitosen jälkeen polku kääntyi laskuun ja tielle tulivat ensimmäiset juurakot ja kivikot. Tuuttasin kipeän oikean nilkkani mojovasti kivikkoon ja vauhti hidastui kävelyksi. Suunnistajanainen porhalsi ohitse ja hetken kuluttua vielä toinenkin nainen. Höh, yhtäkkiä olin neljäntenä. Kiukkuisena totesin itselleni, että nilkkapuolena minusta ei ikinä tule polkujuoksijaa.

Onneksi kivikko korvautui pitkospuilla ja sain peesata kisan kolmosen perässä rentoa vauhtia. Menohaluja riitti ja melkein keulin rakkakivikon kautta ohitse. Onneksi maltoin mieleni ja ehjin nilkoin ja levännein jaloin saavuin houkuttelevalle polulle. Juostavalla alustalla vauhtini oli paljon parempaa. Reitti kääntyi laskuun kohti Kellokasta ja painelin kaasu pohjassa takaisin kolmospaikalle. Kellokkaalta lähti aivan mahtava laskupätkä kohti Kesänkiä ja hulluttelin pitkospuilla reippaasti alle vitosen kilometrejä. Nappasin lennosta kaksi miesjuoksijan selkää ja Kesänginkeitaalle saapuessa olin jälleen kisan kakkosen peesissä.

Jotain muuta kuin Jättäri

Seuraavaksi edessä oli suorastaan pirullista tunkkausta. Suunnistaja paineli alkunousun kohti Pirunkurua ripeästi juosten ja itse tyydyin kävelyvauhtiin. Pirunkurussa saavutin ensimmäiset 134 km juoksijat. Toivottelin hyvää matkaa hurjille ultraajille ja askel kerrallaan tunkkasin ylöspäin kohti huippua. Hoin mielessäni Alppi-mantroja "askel kerrallaan" ja "ei tässä ole mihinkään kiire". Alusta oli hyvin kivikkoista ja sauvoista saatava hyöty oli todella kyseenalainen. Sain kuitenkin säästeltyä jalkoja ja nousun päällä koipi nousi yllättävän kevyesti. Jatkoin tikata alkulaskun juurakot ja kivikot tehokkasti ja nousussa peesannut mies jäi kuin kuukkeli kivikkoon. Polku muuttui pian erittäin juostavaksi ja kiihdyttelin rinta rottingilla kisani nopeimman kilometrin 4:19/km. Juostavasta alustasta allekirjoittaneen oli otettava ilo irti ja nyhdettävä kaikki sekunnit säilöön. Teknisemmällä pätkällä etumatkaa ei voi koskaan olla liikaa.

Oliko tämä nyt kympin kisa vai mikä?

Parin kilometrin loikottelun jälkeen edestäni löytyi yhtäkkiä tuttu kaksikko: Lazio ja Jäkis! Yhtäkkiä Ylläksen poluilla oli kolmen Lauran ruuhka. Yllätin ystävykset reippaalla ”tytöt tunkkaa tykimmin” -huudolla ja heitimme nopeat kannustukset, yläfemmat ja juoksuhalit. Hymyissä suin jatkoin ihanaa polkua eteenpäin ja nautin toimivista jaloista, kauniista kangasmaastosta ja kannustuksesta.

Alamäen päätteeksi kurvasin risteykseen, jossa oli kaksi vaihtoehtoa: 134 km ja 26 km. Kukaksen nousu on yksi piilomasokismin kestosuosikkejani, mutta kiltisti kurvasin 90 astetta vasemmalle. Hölkkäsin tuttua latupohjaa pitkin ylämäkeen ja parin kunnon nousun jälkeen loivempaan ylämäkeen juokseminen oli kevyttä. Alussa keulinut juoksija tuli selkä edellä vastaan. Varmistin, että kaverilla oli kaikki kunnossa, ja peukut saatuani kurvasin alamäkeen hiihtoreissuilta tutulle "vaativa lasku" -kyltille hymyillen. Olin matkalla jo kotiinpäin. Ainoa varjo juoksijan auvoisessa olossa olivat juoksukengät: Inovit olivat totaalisen puhkijuostut ja kengät olivat huomattavasti väsyneemmät kuin omistajansa. Jalat hakkasivat juurakoihin ja oikea akilles alkoi kiristyä uhkaavasti.

Lyhyt tasainen pätkä hilloista punaisena loistavalla suolla toi vielä viimeisen hengähdystauon ennen lopun rutistusta. Äkäslompolo vilkahteli järven rannalla. Lehmänkellojen kalkattaessa saavuin ainoalle huoltopisteelle. Otin vauhdissa vain kaksi mukia vettä ja jatkoin matkaa. Kannustajat usuttivat vielä ajojahtiin, koska toinen kärkikaksikosta oli vaikuttanut väsähtäneeltä. Oletin kyseessä olevan venäläisjuoksijatar, koska suunnistajan meno oli ollut todella vahvaa järkevänrauhallisen aloituksen ansiosta. 

Pari töppyrää ja loppunousu

Nousu Kellokkaalle oli omalla tavalla haastava. Nousu oli pitkä ja loiva ja periaatteessa täysin juostavissa. Edessä oli kuitenkin 500 nousumetriä enkä halunnut repiä itseäni vilttiketjuun. Syyllistyin osin mukaavuudenhaluun ja osin yltiövarovaisuuteen ja tyydyin varmistelemaan kolmostilaa. Kellokkaan takapihalta sain vielä viimeiset tsemppihuudot ja suuntasin kohti Ylläksen huippua. 

Minun Mt Ventoux. Hieno fiilis ja upea kuva Onevisionilta / kuva: Juha Saastamoinen

Itselleni nousu oli helppo. Kaksi viikkoa sitten olin aamunavauksina kipaissut tonnin nousuja ohuessa ilmassa, joten 500 metrin nousu ei aiheuttanut ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Tunkkasin käsillä rytmittäen ja hiihtovuosien lihasmuistista kädet heräsivät kisaan mukaan. Nousu oli suorastaan nautintoa, mutta huipulla ymmärsin, että juoksut oli juostu. Kellokkaan pihassa vasemman polven IT-jänne oli alkanut haastaa riitaa ja huipulla polvi hirtti kokonaan kiinni. Sauvoihin lojaillen onnuin eteenpäin puoliksi yhdellä jalalla hyppien. Polvi on reistannut kertaalleen Amsterdamin puolikkaalla kolme vuotta sitten ja tiesin, että juoksusta ei tulisi mitään. Olin kuin olinkin saanut kotiinviemisinä pienen Alppi-krempan.

Nousussa katselin pari kertaa olkani yli ja tiesin, että etumatkaa oli takanatuleviin minuuttikaupalla. Edessä oli vielä lasku Saagan pihaan. Viimeisestä osuudesta mielipiteeni on lyhyt ja äkäinen: VMP. Jyrkkää laskettelurinnettä irtokivikossa väsyneillä jaloilla. Kisassa useita polkujuoksun ensikertalaisia. Kompastuminen teräviin kiviin olisi ollut verinen loppu muuten mielettömälle iltalenkille. Lisäsin varustelistalle kiipeilykypärän. Pari kertaa stoppasin vauhdin ja varmistin, että takaatulevat eivät päässeet liian lähelle. Lupasin keskeyttää kisan, jos olisin tupeltanut kivikossa kärkikolmikkosijan ulkopuolelle. Lasku olisi ollut nautinto polkua pitkin. Kivikossa taiteilu jätti kisasta kitkerän jälkimaun.

Selvisin pahimmasta kivikkohelvetistä yltiöpäisen varovaisuuden ansiosta yhtenä kappaleena. Viimeinen kilometri oli järkyttävän hidas: yli 14 minuuttia. Kisan ykköselle takkiin 10 minuuttia ja kakkoselle viisi minuuttia puoliksi yhdellä jalalla suoritetuissa alamäkikompasteluissa. Vasemman polven kipeä IT-jänne ei auttanut yhtään asiaa. Loppusuora oli helppo lasketella ja sain kurvata suoraan maalissa urheilujuomatonkan kautta palkintojenjakoon. Kirsikkana kakun päällä vielä suihku, sauna, todella myöhäinen keskiyön päivällinen ja lyhyt kotimatka Äkäslompoloon käsittämättömän kauniin yötaivaan alla.

Lauantaina en voinut kuin kiittää onneani, että sain juosta oman kisan täydellisessä kesäillassa.

Kiitos ja kumarrus. Nyt Adiokset kohti Berliiniä! Tour du Mont Blancin reissusta tulee juttua sitten aikanaan, kun mieli ymmärtää, mitä sitä oikein tuli tehtyä.

-Laura

Mihin NUTS-bussi kuljettaa seuraavaksi?