Kaikkien aikojen lyhyin kisakausi: United Airlines NYC Half 2017
Tässä taas yksi maailman tuottelian blogisti, päivää.
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt viisi kuukautta.
Melkein puoli vuotta. Vuodatin Berliinin kivuliaat kilometrit biteiksi eikä sen
jälkeen ole ollut paljon sanottavaa. Lokakuussa olin henkisesti vahva aloittamaan uuden
treenikauden ja pari viikkoa Berliinin maalintulon jälkeen ensimmäinen Runner’s
High’n Eliittiryhmän kanssa tykitetty vetotreeni oli parasta mitä lenkkarit
jalassa voi tehdä. Seuraavana päivänä en pystynyt juoksemaan, koska IT-jänteet
ärtyivät uudelleen. Edessä oli elämäni ensimmäinen oikea telakka ja näkemykseni
siitä, että maraton on ihan paska matka, vahvistui entisestään.
Juoksu painui jonnekin taka-alalle. Itkin kivuliaissa LPG-hoidoissa
miettiessäni sitä, ettei harrastuksen pitäisi tuntua tältä. Kävin spinningissä,
tanssitunneilla ja stepaerobicissa. Herättelin kymmenen vuotta nukkunutta
hyppyripeppuista Jumppa-Pirkkoa sisälläni. Hiihtelin huvikseni Lapin
ensilumilla: minä ja maajoukkuehiihtäjät Oloksen laduilla, minä ja otsalampun
valossa hiihdetty kauden ensimmäinen Ylläksen ympärihiihto. En jaksanut
välittää tavoitteellisesta harjoittelusta. Samalla päätin vaihtaa työpaikkaa, nostaa pari vuotta nukkuneen oman yrityksen talviteloilta ja ostin melkein
unelmieni asunnon, kunnes ymmärsin, etten voi kahlita itseäni 60 neliöön
seuraavaksi 15 vuodeksi. Miehenkin olisin todennäköisesti laittanut vaihtoon ja
lapsen heittänyt pesuveden mukana, jos sellaiset olisivat sattuneet pyörimään
nurkissa.
Yksin laduilla otsalampun kanssa |
Sitten tuli joulukuu ja kaikkien aikojen influenssaepidemia.
Olin töissä aina ja ikuisesti. Uusi työ sai lentävän lähdön. Työkiireiden
vuoksi kuukausittaiset matkatkin jäivät tauolle. Kirjoitan suurimman osan
teksteistäni lentokoneessa ja vähemmän hygge kotikaupungissa kiitäminen on
osaltaan pitänyt minut näppiksistä irti.
Kotlettimaiseksi sohvaperunaksi en ole muuttunut. Olen treenannut
tunneissa noin 30 prosenttia enemmän kuin aikaisemmin, vaikka juoksumäärät ovat
puolittuneet. En ole (vielä) siirtynyt triathloniin, mutta salaa olen ottanut askeleen
lähemmäksi 60-vuotissyntymäpäiväsuunnitelmia, joihin kuuluu muun muassa Konan
Ironman. Syy epäsuhtaiseen yhtälöön on yksinkertainen: syyskussa minut
valittiin Team Rynkebyhyn ja juoksijasta on alettu tehdä pyöräilijää. 50 minuutin peruskestävyysjuoksentelut ovat korvautuneet 2-3 tunnin
peruskestävyystreeneillä Myllyn wattbikehäkkiä tuijotellen.
Juoksupitkiksiäkään en ole juossut kuin muutaman, koska olen hiihtänyt tai
spinnannut kolmen tunnin peruskestävyystreenejä. Entisenä hiihtäjänä olen
luonnollisesti määrähakuinen tapaus ja kasvaneet määrät ovat maistuneet enemmän
kuin hyvin.
PK-lenkillä |
Juoksun osalta treenit ovat kuitenkin ovelalla tavalla olleet
todellista nautintoa. Viikkooni on mahtunut vain 2-3 juoksutreeniä. Tunne on ollut
mieletön, kun jokaiseen treeniin olen saanut lähteä kohtuullisen tuoreella
jalalla ja erityisesti nälkäisellä mielellä. Korvien väli jaksaa iskeä
vetotreeneissä ja vauhtikestävyysvedoissa, jotka ovat olleet tosi kevyen PK-lenkin
lisäksi ainoat juoksutreenit tammikuusta lähtien. Harjoitusohjelmaa olen
noudattanut todellakin vähän sinne päin.
Eliitin treenien jälkeen #myllylife |
Tämän vuoden kisakalenteri on uudelleen heränneestä pyöräilyinnostuksesta
johtuen lyhyt ja ytimekäs. Juoksen maaliskuun 19. päivä kevään ainoan
todellisen kisapuolikkaan. Määrä korvaa laadun: sunnuntaiaamuna kirmaan Manhattanin kaduille ja saan nautiskella 21 kilometriä Central Parkin
baanoilla, juosta Times Squaren läpi ja tykittää Downtownissa maaliviivan yli.
Ohjelmassa on siis ikisuosikkini New York Road Runnersin järjestämä UNITED
AIRLINES MANHATTAN HALF.
Jealous? Minä ainakin olisin.
Viime vuosi meni puoliväkisin 1:34 ajan metsästämiseksi enkä
luonnollisestikaan saanut puserrettua yhtään oikeasti rentoa juoksua koneesta irti.
Tiukka tulostavoite uuvutti henkisesti. Team Rynkebyn kautta olen irrottanut
itseni totaalisesti orjallisesta juoksuperfektionismista. En odota juoksevani
Manhattanilla kovinkaan hohdokasta kisaa, jos rankkaan kisasuorituksen
loppuajan mukaan. Kyllä aika alle 1:40 painuu, mutta alle 1:35 olisi jo
melkoinen uroteko. Tällä hetkellä fokus reissun osalta on, että lähden
pitämään hauskaa Team Finlandin kanssa ja fiilistelemään mahtavaa
kisatunnelmaa. Katsotaan kuinka koville talven juoksutreeneistä sluibailu ottaa
sitten maaliviivalla, kun tuijottelen ennätyksestä jokusen minuutin jäävää
loppuaikaa.
Näiden huipputyyppien kanssa kohti Helsinki City Runia! |
Maaliskuun lopulla lenkkareille tulee vielä vähemmän
käyttöä, kun maantiekausi pyörän selässä pääsee alkamaan täydellä tohinalla. Rakkaudesta
lajiin tulen totta kai juoksemaan Helsinki City Runin Street Teamin
mahtityyppien kanssa ja kesäkuussa minut toivottavasti huolitaan jälleen
Helsinki Half Marathonille jänistehtäviin. Sylvan Fuck Cancer Run,
Länsiväyläjuoksu ja Helsinki Central Park saavat olla fiilisjuoksuja. Uusina
tuttavuuksina kisakalenterista löytyvät Giro d’Espoo ja Pirkan pyöräily.
Elokuussa minua odottaa vielä elämäni ensimmäiset kolmetonniset vuoret, joille lähden jälleen materialismia pakoon Alppimentoreiden kanssa. Kevät ja kesä tulevat olemaan todella huikea kattaus pyöräilyä ja vuorijuoksua iloisesti sekaisin
keskenään. Pariisin pyöräilyreissu starttaa 7.7. ja vuorijuoksut on juostu 6.8.
Edessä on kuukauden ajanjakso, jossa treeniä tulee noin sata tuntia. Be there
or be square!
-Laura
TTT:n kokous Barcelonan koneessa |
Kommentit
Lähetä kommentti