Kaikkien aikojen lyhyin kisakausi: United Airlines NYC Half 2017

Tässä taas yksi maailman tuottelian blogisti, päivää.

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt viisi kuukautta. Melkein puoli vuotta. Vuodatin Berliinin kivuliaat kilometrit biteiksi eikä sen jälkeen ole ollut paljon sanottavaa. Lokakuussa olin henkisesti vahva aloittamaan uuden treenikauden ja pari viikkoa Berliinin maalintulon jälkeen ensimmäinen Runner’s High’n Eliittiryhmän kanssa tykitetty vetotreeni oli parasta mitä lenkkarit jalassa voi tehdä. Seuraavana päivänä en pystynyt juoksemaan, koska IT-jänteet ärtyivät uudelleen. Edessä oli elämäni ensimmäinen oikea telakka ja näkemykseni siitä, että maraton on ihan paska matka, vahvistui entisestään.

Juoksu painui jonnekin taka-alalle. Itkin kivuliaissa LPG-hoidoissa miettiessäni sitä, ettei harrastuksen pitäisi tuntua tältä. Kävin spinningissä, tanssitunneilla ja stepaerobicissa. Herättelin kymmenen vuotta nukkunutta hyppyripeppuista Jumppa-Pirkkoa sisälläni. Hiihtelin huvikseni Lapin ensilumilla: minä ja maajoukkuehiihtäjät Oloksen laduilla, minä ja otsalampun valossa hiihdetty kauden ensimmäinen Ylläksen ympärihiihto. En jaksanut välittää tavoitteellisesta harjoittelusta. Samalla päätin vaihtaa työpaikkaa, nostaa pari vuotta nukkuneen oman yrityksen talviteloilta ja ostin melkein unelmieni asunnon, kunnes ymmärsin, etten voi kahlita itseäni 60 neliöön seuraavaksi 15 vuodeksi. Miehenkin olisin todennäköisesti laittanut vaihtoon ja lapsen heittänyt pesuveden mukana, jos sellaiset olisivat sattuneet pyörimään nurkissa.

Yksin laduilla otsalampun kanssa

Sitten tuli joulukuu ja kaikkien aikojen influenssaepidemia. Olin töissä aina ja ikuisesti. Uusi työ sai lentävän lähdön. Työkiireiden vuoksi kuukausittaiset matkatkin jäivät tauolle. Kirjoitan suurimman osan teksteistäni lentokoneessa ja vähemmän hygge kotikaupungissa kiitäminen on osaltaan pitänyt minut näppiksistä irti.

Kotlettimaiseksi sohvaperunaksi en ole muuttunut. Olen treenannut tunneissa noin 30 prosenttia enemmän kuin aikaisemmin, vaikka juoksumäärät ovat puolittuneet. En ole (vielä) siirtynyt triathloniin, mutta salaa olen ottanut askeleen lähemmäksi 60-vuotissyntymäpäiväsuunnitelmia, joihin kuuluu muun muassa Konan Ironman. Syy epäsuhtaiseen yhtälöön on yksinkertainen: syyskussa minut valittiin Team Rynkebyhyn ja juoksijasta on alettu tehdä pyöräilijää. 50 minuutin peruskestävyysjuoksentelut ovat korvautuneet 2-3 tunnin peruskestävyystreeneillä Myllyn wattbikehäkkiä tuijotellen. Juoksupitkiksiäkään en ole juossut kuin muutaman, koska olen hiihtänyt tai spinnannut kolmen tunnin peruskestävyystreenejä. Entisenä hiihtäjänä olen luonnollisesti määrähakuinen tapaus ja kasvaneet määrät ovat maistuneet enemmän kuin hyvin.

PK-lenkillä

 

Talven ensimmäisiä kevätfiilispäiviä Petikossa

Juoksun osalta treenit ovat kuitenkin ovelalla tavalla olleet todellista nautintoa. Viikkooni on mahtunut vain 2-3 juoksutreeniä. Tunne on ollut mieletön, kun jokaiseen treeniin olen saanut lähteä kohtuullisen tuoreella jalalla ja erityisesti nälkäisellä mielellä. Korvien väli jaksaa iskeä vetotreeneissä ja vauhtikestävyysvedoissa, jotka ovat olleet tosi kevyen PK-lenkin lisäksi ainoat juoksutreenit tammikuusta lähtien. Harjoitusohjelmaa olen noudattanut todellakin vähän sinne päin.

Eliitin treenien jälkeen #myllylife 

Tämän vuoden kisakalenteri on uudelleen heränneestä pyöräilyinnostuksesta johtuen lyhyt ja ytimekäs. Juoksen maaliskuun 19. päivä kevään ainoan todellisen kisapuolikkaan. Määrä korvaa laadun: sunnuntaiaamuna kirmaan Manhattanin kaduille ja saan nautiskella 21 kilometriä Central Parkin baanoilla, juosta Times Squaren läpi ja tykittää Downtownissa maaliviivan yli. Ohjelmassa on siis ikisuosikkini New York Road Runnersin järjestämä UNITED AIRLINES MANHATTAN HALF.

Jealous? Minä ainakin olisin.

Viime vuosi meni puoliväkisin 1:34 ajan metsästämiseksi enkä luonnollisestikaan saanut puserrettua yhtään oikeasti rentoa juoksua koneesta irti. Tiukka tulostavoite uuvutti henkisesti. Team Rynkebyn kautta olen irrottanut itseni totaalisesti orjallisesta juoksuperfektionismista. En odota juoksevani Manhattanilla kovinkaan hohdokasta kisaa, jos rankkaan kisasuorituksen loppuajan mukaan. Kyllä aika alle 1:40 painuu, mutta alle 1:35 olisi jo melkoinen uroteko. Tällä hetkellä fokus reissun osalta on, että lähden pitämään hauskaa Team Finlandin kanssa ja fiilistelemään mahtavaa kisatunnelmaa. Katsotaan kuinka koville talven juoksutreeneistä sluibailu ottaa sitten maaliviivalla, kun tuijottelen ennätyksestä jokusen minuutin jäävää loppuaikaa.

Näiden huipputyyppien kanssa kohti Helsinki City Runia!

Maaliskuun lopulla lenkkareille tulee vielä vähemmän käyttöä, kun maantiekausi pyörän selässä pääsee alkamaan täydellä tohinalla. Rakkaudesta lajiin tulen totta kai juoksemaan Helsinki City Runin Street Teamin mahtityyppien kanssa ja kesäkuussa minut toivottavasti huolitaan jälleen Helsinki Half Marathonille jänistehtäviin. Sylvan Fuck Cancer Run, Länsiväyläjuoksu ja Helsinki Central Park saavat olla fiilisjuoksuja. Uusina tuttavuuksina kisakalenterista löytyvät Giro d’Espoo ja Pirkan pyöräily. 

Elokuussa minua odottaa vielä elämäni ensimmäiset kolmetonniset vuoret, joille lähden jälleen materialismia pakoon Alppimentoreiden kanssa. Kevät ja kesä tulevat olemaan todella huikea kattaus pyöräilyä ja vuorijuoksua iloisesti sekaisin keskenään. Pariisin pyöräilyreissu starttaa 7.7. ja vuorijuoksut on juostu 6.8. Edessä on kuukauden ajanjakso, jossa treeniä tulee noin sata tuntia. Be there or be square!

-Laura 

TTT:n kokous Barcelonan koneessa